— Miten hirveä kaikessa!

Ja Mirdjan sielussa alkaa kyteä vain yksi ajatus: saada Eero Selinän sielu itselleen.

Minä tahdon katsoa sisään noihin sokeata-leikkiviin silmiin, minä tahdon katsoa sisälle tuohon hirveään sieluun, joka on suljettu kaikilta, ja pitää vallassani tuota miestä, joka vihaa naista! — Ja se ajatus poltti ja kiihotti kuin suuruudenhullu itserakkaus, kuin kunnianhimo, kuin vallanhimo, kuin rakkaudenhimo Mirdjan sielussa yötä ja päivää.

* * * * *

Vihdoin oli Mirdja päässyt niin pitkälle, että Selinä oli alkanut puhua itsestään.

Miten kauan oli Mirdja saanutkin tehdä työtä ennenkuin oli saanut hänet edes avaamaan suutaan! Ei koskaan vielä ollut kukaan mies ollut Mirdjalle niin välinpitämättömän epäkohtelias kuin Selinä. Tämä olisi epäilemättä vaikein valloitus Mirdjan elämässä.

Ensin ei Selinä ollut yhtään huomaavinaan hänen läsnäoloaan. Sitten hän oli heittänyt jonkun välinpitämättömän sanan hänelle niinkuin heitetään rauhanlunastus-lantti kerjäläiselle. Se olisi voinut käydä loukkauksesta, mutta Mirdja ei ollut huomaavinaankaan; hän oli päättänyt päästä perille tuosta sielusta. Hän tutki tuota miestä salaa, kaukaa, joka hetki, joka sekunti. Hän tiesi olevansa aktiivinen puoli, mutta hänen ensimäinen keinonsa oli: herättää niin vähän huomiota kuin mahdollista eikä hyökätä ollenkaan.

Vihdoin oppi Mirdja katsomaan yhä selvemmin ja selvemmin vaikenevan ritarinsa sieluun. Ja hän pelästyi ja ihastui. Se oli kuin ääretön musta kultakaivos, jonka ovelle oli kirjoitettu ikuisen hiljaisuuden ja liikkumattomuuden käsky: kaikki on turhuus. Ja Mirdja tunsi, että avaimet tähän sieluun olivat kalliisti ostettavat. Hän ei saisi olla kitsas; hänen tuli oma sielunsa lunnaiksi heittää. Ja Mirdja kaivoi itsestään vähitellen esille kaikki, mitä hän aavisti äänettömän ystävänsä sielussa; kaikki elämän tuskansa ja pettymyksensä, kaikki välilliset ja välittömät kokemuksensa ja pessimistiset maailmanviisautensa. Ja hän alkoi puhua itsestään, aivan huomaamattomasti, luonnollisesti kuin parhaalle ystävälleen ilman vaikutushalua, ilman tutkiskelua luotosta tai ymmärtämyksestä, ilman vastatunnustuksien vaatimusta… Mirdja ei kysynyt mitään ja Selinä ei puhunut mitään. Sattui vain välistä, että hän unohti absinttilasinsa ja saattoi Mirdjaa… Ja tarkastella hän alkoi Mirdjaa… Kuka oli sitten tuo tyttö? Oliko hän tyttö? Ja kuitenkin miehen rikkirevityt rohkeat ajatukset ja elämänkatsomus… Saattoiko miehellä olla jotakin yhteistä yhdenkään naisen kanssa? Ja sittenkin, eikö tuo juuri kertonut hänen oman sielunsa tarinaa? Ja hän katsoi taas epäillen: tahtoiko tuo kenties jotakin hänestä? Ei, se ei ollut mahdollista. Mutta itse hän heitti itsensä pois hänelle… Tunsiko hän vaistomaisesti hengenheimolaisen? Saattoiko nainen olla ystävä? Ei, ei sekään voinut olla mahdollista…

Sata samantapaista kysymystä nousi Selinän mieleen eikä hän enää voinut olla ajattelematta Mirdjaa. Ja joskus sattumalta lisäsi hänkin puolestaan jonkun sanan heidän yhtenäiseen sielunanalyysiinsä, josta Mirdja puhui…

Sitten oli Selinä nyt vihdoinkin puhunut itsestään, yhden ainoan lauseen vain: "je suis perdu"! Mutta hän oli sanonut sen sillä tavalla, sellaisella hirveällä, katkeralla kohtalokkuuden tunteella, että se oli melkein kuin paljastus. "Ja minua ei voi mikään, eikä kukaan pelastaa", oli jyrkästi nauraen lisännyt ikäänkuin heti torjuakseen pois Mirdjan mahdollisesti heräävän lohduttamishalun.