Mutta Mirdjan sielussa huusi ja ilakoi: onnellinen, onnellinen olen minä siitä, että välinpitämätön naurusi oli vain valhe ja että sen alla sinun sydämesi vielä verisyyttään vavahtelee, onnellinen, onnellinen olen minä siitä, että onnettomana sinut löysin, sillä minä ja ainoastaan minä yksin koko maailmassa voin sinut pelastaa. Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä ja minä tahdon antaa sinulle takaisin sinun elämäsi, minun ystäväni, minun ystäväni!
Mutta Mirdja vaikeni, sillä jos hän olisi näyttänyt sielunsa suuren voiton varman riemun, olisi toinen mennyt pois eikä tullut enää koskaan takaisin — ja se ei saanut tapahtua nyt, ei vielä. Sillä Mirdja oli päättänyt leikkiä ihmeitten tekijää… hän oli päättänyt sulattaa yhdeksi heidän sielunelämänsä, tartuttaa siten oma voimansa toiseen, oksastaa itsestään elämänmehua toisen kuivuneihin soluihin… Mutta toinen ei tietäisi siitä mitään, ei huomaisi mitään ennenkuin hän olisi täysin terve… ja sitten, sitten olisi Mirdjan tehtävä lopussa. — Ja Mirdja tunsi povessaan paisuvan niin äärettömän voiman ja elämänrohkeuden kuin ei koskaan ennen. Kuin Jumalan salaa vihitty apostoli hän oli uhraaja hiljaisten hyvien töiden alttarilla, voima-ihminen, joka omasi oikeinkäytön ihmeteltävän salaisuuden…
* * * * *
— Niin paljon kaunottaria virtaa ohitsesi ja sinä tahdot karata pois… Etkö sinä tunne jotakin omituista, jotakin pidättävää ja sulattavaa, jotakin kuin auringonpaistetta välähtävän otsallesi ja ohimoillesi heidän hymystään tai olisitko kenties naistenvihaaja?… kysäsi Mirdja Selinältä kuin ohimennen ja leikillä, kun tämä välttämättä halusi päästä pääkadulta hiljaisemmille.
— Kuinka voi vihata sellaista, jota halveksii? virkahti Selinä.
— Oh, sinä herkkusuu, niinkuin en minä tietäisi, että halveksinta on sielun hienointa hekumaa. Sen kannan minäkin valitsisin, jos samalla tahtoisin olla aseissa.
— Mutta sinä, Mirdja, mikä olet sitten sinä? Mieskö naisen haamussa? Nainen peittämässä miehen sielua? Miksi elät sinä ulkopuolella sukupuoltasi? Minä tunnen kyllä sinun sukupuolesi. Ja tiedätkö, millaisia ovat ne naiset, jotka tunnen? Ne ovat kahta lajia: joko yleisiä ilotyttöjä, pohjaltaan usein sangen hyväluontoisia, mutta joka tapauksessa eläimiä, paljaita verhoomattomia eläimiä, joiden ainoa jälellä oleva aito-inhimillinen tunnusmerkki on heidän kaikkivaltias rahanhimonsa; tai sitten s.o. perhetyttöjä; edellisiä, jotka ovat saaneet oivallisen kasvatuksen, jotka ovat pistetyt häkkiin ja harjoitetut kantamaan hyveellisyyden painavaa kilpeä ja tarpeen tullen luomaan silmänsä alas ja pyörtymään. Erotus on itse asiassa vain siinä, että nämä viimemainitut ovat paljon typerämpiä ja luonnottomampia kuin edelliset. Ja ajattele sitten meitä miehiä, joita koko elämä, koko yhteiskunta kaikkine hyveineen lähestyy tällaisen tekopyhän ja typerän naisen hahmossa! Voimmeko me ottaa vastaan siltä mitään? Emme, tuhat kertaa emme! Jos me sanomme: me olemme sairaita, antakaa meille terveys, vastataan meille hymmillä: me kiitämme sinua, Jumala, ett'emme ole kuin nuo dekadentit ja kadotetut, maan pilkka ja pahennus! Ja sitten — ihmisrakkaus on ensimäinen numero tekopyhyyden ohjelmistossa — sitten lähetetään meille lentokirjasia, joissa suositellaan sairaan ravinnoksi yleisesti moraalia vahvistavaksi tunnettua raakavoimaa ja aatteilla kyllästettyä triviaali-terveyttä…
Mutta me parantumattomat dekadentit me olemme ylpeätä väkeä, me kilpistämme kuoremme koviksi ja pistäviksi, niinkuin ne, jotka itse itsellensä riittävät, sillä me emme voi koota ilettävän myötätunnon almuja rahvaalta, jolle meidän sisälliset normimme ovat ainainen arvoitus. Ja koska meidän vallassamme ei kuitenkaan ole vaientaa sen ijänikuista möly-ääntä, väistymme me syrjään ylpeässä ylenkatseessa. Niin olen minä aina tehnyt, erotuksetta olen heidät kaikki työntänyt tyköäni. Katso, minullekin on kurkotettu sääliä ja rakkauden tekoja. Ah, miten toisenlaisena tulit sinä Mirdja kuin kaikki ne muut — et sinä kumpaakaan kurkottanut, siksi minä tunnen, että sinun läsnäolosi ei ole loukkaus, kuten niiden muiden. Sinulle voin alentumatta, itseäni solvaisematta, tunnustaa sen, mitä en kellekään vielä, paljastaa kovan kuoren alla piilevän itseni. Niin minä olen vain herkkä värisevä ihmissydän, sairas, joka kuumeesta tykyttävin ohimoin harhailee pimeässä, houreessakulkija, joka katkerana hapuilee ohi linnojen porttien, yksinäinen sielu, joka kaikkien väärin-ymmärtämänä on hukkumaisillaan elämän pohjattomaan tyhjyyteen. Oh, Mirdja, minä olen dekadentti, mutta tämän on aste, jolla itse viattomuus on turmelusta ja turmelus viattomuutta ja jota vastaan kaiken maailman viisaus ja moraali on voimaton!
Selinä oli puhunut katkonaisesti, kiihkeästi ja hiljaa, niinkuin se, joka ensimäisen kerran omien sanojensa outoa kaikua kuuntelee, arastelevana ja huumaantuneena yht'aikaa.
Mutta minä olen voimakkaampi kuin kaiken maailman viisaus ja moraali, ja sinä alat tuntea sen jo… puhui Mirdjan uhkaylpeä sielu, mutta hän painoi puheen alas ja virkkoi: