— Miten hyvin minä tunnen sinussa itseni! Sairautta, sairautta kaikki, mutta minkälaista? Eikö se iske ihmiseen juuri silloin, kun hänen sielunsa kehitys jollakin tavoin epäsuotuisten olosuhteiden vaikutuksesta pääsee taittumaan liikakehitykseksi? Ja eikö se useimmiten tapahdu juuri sieluissa, jotka aines-osiltaan ovat kauneimpia, herkimpiä, hienoimpia ja runsaskykyisimpiä! Mutta sitä eivät käsitä ne, jotka tuota hienoa mosaiikkikudelmaa, tuota tuskallisuuteen asti hiottua kauneuskimaltelua, plebeijihengen karkeatekoisilla aatteilla tahtovat parantaa. He eivät käsitä…
— Että parannuskeinoa ei ole vielä keksittykään, ei meille. Muille voidaan lausua vapauttavat sanat, ei meille. Me emme usko enää mihinkään.
— Minäkin olen kokenut mielikuvien pettävyyttä, nähnyt uskojen tyhjyyteen ja itsepetokseen raukeavan, tuntenut pessimismin auttamattomasti ja ankeasti painautuvan ylitseni ja minä uskon vielä…
— Usko ja uskonto, hentomielisyyksiä naisia ja lapsia varten!
Sinäkään et pääse pois sukupuolestasi.
— Minä uskon vielä, että kullakin kehityskannalla, oli se minä tahansa, on oma ihanteensa, tai edes jonkinlainen tarkoitus, joka järjellistyttää elämisen. Täysverisin pessimisti on aatteellisempi kuin kukaan idealisti. Tunnustaessaan sairauden ja pahan, tunnustaa ihminen samalla sen vastakohdan. Ja täysverisin dekadentti, joka seisoo kuolemaan tuomitun kehityksen viimeisellä huipulla, eikö hän voi ilolla elää vain siksi, että hän on paikallaan kehityksen kulussa, sortumaan syntynyt, tietäen jälkeentulevan elämän nyt olevan kypsän luomaan taas uusia parempia kehitysmuotoja! Ei mitään käsitettä ilman vastakäsitettä. Ja enempää ei ihminen tarvitsekaan voidakseen elää!
— Ihminen ei elä vain käsitteistä.
— Usko hyvään on kuoleman elämä; pyrkimys hyvään on elämän terveys.
— Miksi me pyrkisimme ja pyristelisimme, me kehityksen ja kohtalon ketjuun vangitut? Elämä voi pyrkiä meidän kauttamme johonkin, Jumala voi pyrkiä… mutta me, me…?
— Sinun katkeruutesi nauraa minun uusidealismilleni, mutta tiedäthän, etten minäkään enää ole vallan naivi ensi-eläjä… Ja kuta pitemmälle kehityksessä pääsemme, sitä epämääräisempänä, aavempana ja autereisempana väikkyy määrä. Lakeoilla virtaa lippunsa taakse yhdistynyt yksisieluinen kansa, huipuilla kulkevat yksinäiset ja ylhäiset ja pettävin välimatkoin viittoo heille avaruus, mutta kuitenkin se viittoo…
Mirjda oli äkkiä improviseerannut itselleen aatteet ja kannan ja kuvat, kokonaisen kauniin sadun, ja hän oli puhunut vakuuttavasti ja lämmöllä, ikäänkuin hän itsekin olisi uskonut siihen mitä sanoi. Taikka tahtoi hän kenties saada heitä molempia epäilijöitä vakuutetuksi…