Jos sinut joku pelastaa voi, pelastaisi sinut rakkautesi minuun, mutta silloin minunkin pitäisi rakastaa sinua, huokasi Mirdjan sielu.
Sinun tähtesi minä voisin elää, puhui Selinän katse.
Minä en jätä sinua, sinä sairas ritarini, vakuutti lujana Mirdja silmä.
— Tahtoisitko, että minä eläisin? sanoi Selinä, puhu totta!
— Tahtoisin, sanoi Mirdja.
Ja Selinä tarttui Mirdjan molempiin käsiin ja suuteli häntä liikkumattomille huulille.
Kuin hartautta ja pyhää suitsutusta oli ilmassa… hiljaisena henkenä korkeassa temppelissä värisi Mirdja… Sen täytyi tapahtua. Se oli ainoa keino parantaa.
* * * * *
Siitä päivästä alkoi heidän varsinainen suhteensa: Selinä oli sairas ritari, joka heikkona ja ruhjottuna leppoisan päivän armoilla makasi; Mirdja oli aurinko, joka lämmitti, loi ja paransi. Ja ne olivat heidän ihanimpia hetkiään, heidän molempien. Tai onko maailmassa mitään suloisempaa tunnetta kuin elämääntoipuvan, ja onko riemuitsevampaa, hienoissa huomioissa ja omanvoimantunnossa hekumoivampaa sieluntilaa kuin sairaanhoitajattaren? Joka päivä uusi kukka puhjennut auringolle, uusi usko nostanut päätään, uusi toive lähtenyt lentoon, uusi mielikuva kirkastunut. Jokainen päivä täynnä luonnontutkijan yllätyksiä, salaisia iloja, selittämättömiä hurmioita.
Selinä oli tullut avomieliseksi ja välittömäksi kuin lapsi. Suloiselta tuntui hänestä jättää väsynyt sielunsa omien lepoasentojensa mielivaltaan. Ja hän kevensi sen taakkaa, kertoi elämästään, sen pienistä, tyhjistä iloista ja sen suurista yksintuskista hiljaisina öinä.