— Paljon oli minussa katkeruutta, kertoi Selinä, paljon epäilystä, ja enemmän vielä tylsyyttä ja harmaata halveksintaa, mutta kaikki on sulanut pois sinun katseesi alla. Sinä olet voittanut. "Usko hyvään on elämä", niinkuin sinä sanoit. Sinä olet se hyvä, johon voin uskoa, sinä se elämä, jota voin elää. Kaikki, mikä on ollut sinua ennen, on kuin varjoa; kaikki sinun jälkeesi kuolemaa.
Mutta sellaisina hetkinä tunsi Mirdja aina salaisen piston rinnassaan… se oli kuin epäsointu, kuin pilvi, kuin enne. Kuinka jaksaisi hän aina olla sairaanhoitajatar, aina kantaa tätä raskasta edesvastuuta toisen elämästä… ei koskaan olla heikko, ei koskaan levähtää, ei koskaan velttona heittäytyä mielialojensa oikuille? Sillä sinä hetkenä he vajoaisivat molemmat. Mutta tämä oli sittenkin niin kaunista, olla sairaan miehen uhrautuva ystävä, Mirdjan elämän valkehin teko oli tämä ystävyys. Sillä toiselta puolen tunsi hän vaistomaista inhoa ja vastenmielisyyttä kaikkea mädännäistä ja madonsyömää kohtaan, mutta hän oli voittanut sen tunteen ojentaakseen auttavan käden sairaalle miehelle. Ja hän oli palkittu: helmiksi ja hohtokiviksi muuttuivat hänen koskettaessaan sairaan tummina kihoavat veripisarat, kultaa paistoivat avonaiset haavat… ei koskaan, ei unissaankaan ollut Mirdja nähnyt niin paljon ihanuutta kuin sen sairaan miehen sielussa. Mutta se oli samalla kärsimystä koko ajan, ja yhä useammin alkoi Mirdjaa painaa katkaiseva väsymys. Se oli kuin pelastaa hukkuvaa, kun limaiset meriruovot rumilla käsivarsillaan kietoutuvat kiinni valkoisten jäsenien ympärille yrittäen vetää alas, tukehduttaa ummehtuneella huohotuksellaan… kuristaa tahmeaan syleilyynsä… Minun täytyy saada olla jo heikko, minä en jaksa enää! vaikeroi sellaisina hetkinä Mirdjan sielu. Ja silloin sattui, että he molemmat tuijottivat synkkinä lattiaan puhumatta mitään. Mutta kun Mirdja huomasi levottoman, onnettoman ilmeen ystävänsä kasvoilla, vavahti hän ja kiiruhti iloitsemaan aaveet pois.
Kerran sanoi Selinä:
— Minulle oli aina sanottu, että nainen ei voi rakastaa muuten kuin säälinsä lävitse ja siksi olin minä sulkenut itseni naisen rakkaudelta. Säälin suudelma olisi pahempi kuin ostettu. Kirottu, kirottu jokainen suudelma, jota ei anna yksilöllisen itsekkäisyyden kaikkisyöpä ja polttava intohimo! Todellinen rakkaus on aina voimakasta ja iloista, itselleen elävää aistirakkautta, ja se on se ainoa oikea. Sano, Mirdja, rakastatko sinä minua itsellesi…?
Silloin kävi pisto Mirdjan rinnassa pakottavaksi kuin halvaus. Hän ei voinut kieltää eikä myöntää, ja hän vastasi:
— Sinä tiedät, että minä itse vihaan sääliä yhtä paljon kuin sinä.
— Kiitos Mirdja, sinä olet opettanut minut kunnioittamaan naista, sanoi Selinä.
Mutta omantunnon puristuksiin jäi Mirdja, hautomaan hirveitä ajatuksia. Ei, itselleen ei hän rakastanut Selinää… ja kuitenkin tahtoi hän hänet säilyttää. Mitä tahtoi hän tästä miehestä? Miksi uhrautui hän hänen tähtensä? Eikö se ollut sittenkin pelkkää yleistä ihmisrakkautta, sääliä? Surkuteltavia olivat sekä säälijä että säälittävä. Miksi ei hän ollut voinut kulkea ohi nähtyään, mikä tuo kalpea mies oli? Miksi ei hän ollut voinut mennä kylmänä tiehensä, miksi oli sydän sulanut, mieli heltynyt, hänen, egoistin, elämän vaahdoilla herkuttelijan, miksi, miksi? Kirottu naisen fatalistinen taipumus uhrautua ihmisille, joita hänen itsekäs rakkautensa ei kuitenkaan tunnusta…! Millainen olisikaan se mies, jota Mirdja rakkauden huumassa itselleen pyytäisi? Aina sama uni hänestä: korkea, voimakas, valtia, ja hänen kaksoishenkensä olisi Mirdja, heikompi kaksoishenkensä. Ja sentään olisi hän sille miehelle kaikki: sytyttäjä ja runotar, ystävä ja toveri, nostaja ja langettaja, kuten elämä itse. Eikä vain palasia, kuten tähän asti: milloin toveri, milloin ystävä, milloin laupeuden sisar, milloin kiehtova aisti-eläin, milloin käsitteellinen äly, milloin… murusia, sirpaleita. Miten elämän-rohkeaa, korkeaotsaista ja riemuitsevaa olisi heidän lempensä!… Mutta tämä, tämä ainainen kuolemanvarjon alla riutuminen, tämä kalvava kannatus, tämä salainen yksin-painiskelu… oh, miten sietämätöntä! Pois tästä hivuttavasta elämästä, tästä ainaisesta sairauden tuoksusta, pois, pois! Mutta miten? —
Mirdja oli tehnyt paljon laskuvirheitä. Hän oli päättänyt ensin parantaa sairaan ja siihen asiaan oli hän lainannut rakkautensa varjon. Sitten, niin oli hän ajatellut, pitäisi terveen miehen kyllä pystyssä työnhimo ja kunnianhimo ja hän, Mirdja, voisi siirtyä pois… Mutta tällä miehellä ei tulisi koskaan olemaan terveyttä, ei työnhimoa, ei kunnianhimoa ilman rakkautta, ilman Mirdjaa, sen tiesi hän nyt. Ja Mirdja ei rakastanut. Oliko hän edes ystävä! Miksi oli hän sitten hänet pettänyt, miksi vain lainannut itsensä, syöttänyt valhetta kuolevalle kuten lääkäri?… Hänen täytyi kuitenkin lopuksi repäistä itsensä pois. Minkä hirveän leikin hän olikaan leikkinyt! Parantanut ja vaalinut itselleen sielun, voidakseen sen sitten tuhatverroin varmemmin ja kiduttavammin tappaa, antanut sille kaiken voidakseen sitten taas kaikki ryöstämällä sen siihen paikkaan nujertaa. Ja loppu lähestyi hirvittävällä varmuudella. Kauheat valintamahdollisuudet: pelastaa Selinä pitkittämällä rakkauden valhetta koko elämän-ijän tai sanoa totuus ja tappaa hänet paikalleen.
Mirdjan sielu voihki ja vaikeroi ajatusten lahjomattoman, julman pakon alla, ja hänen tuskansa kävi päivä päivältä yhä hirvittävämmäksi ja sietämättömämmäksi. Mutta se hänelle selvisi, ettei tätä suhdetta enää voisi jatkua. Se oli mahdoton. Hänen täytyi tunnustaa totuus. Hänen voimassaan ei ollut parantaa ystävää.