— "Es ist so süss zu scherzen mit Liedern und mit Herzen!"
Valssin säveleet soivat taas surullisesti, kuumasti ja vetävästi.
Yrjö kumartaa kevyesti Mirdjalle. Hänen suonissaan tykyttää ja leimuaa. Hänestä tuntuu kuin pitäisi hän käsissään elämänsä suurta punaista sydäntä, ja suuri riemu keinuu, kuohuu ja karkeloi sen suuren surun rinnoilla. — Mitä olivat nuo keveästi heitetyt ajatusläikähtelyt? Sattumaa, tanssimusiikkia, hulluutta, tyhjyyttä. Ennen kaikkea vain sanoja, sanoja. Mutta sittenkin…
Ja ääneti puhuu Yrjön sielu sille, jonka hän ainoakseen on valinnut:
— Jos sinä olisit yksinkertainen, helppo, läpinäkyvä, ehjä, ylevä ja pyhä, et olisi niin mieltäkiinnittävä. Mutta kun olet monimutkainen, selittämätön, omiin verkkoihisi kietoutunut, ristiriitainen, luonnoton, harvinainen, kenties mielipuoli ja rikollinen, niin saatat ihmiset hulluiksi ihanalla epäsoinnullasi…
Ja Mirdjan sielu vastaa:
— Minä olen täynnä itsetietoisia, itserakkaita ivan perkeleitä. Minä tiedän saavuttavani tunnustusta. Minun ylpeyteni vaatii sitä…
— Pirunkorento, pirunkorento, kuiskaa Yrjö.
— Minä olen levottomuutta, tuskaa ja onnettomuutta… Jätä minut, jos lipussasi on rauha!
— Ei, kaikkien sota kaikkia vastaan!