Yrjö katsoo Mirdjaan. Hänen silmänsä palaa, hänen sielunsa palaa.
Mirdja hymyilee takaisin ja nauttii.
* * * * *
Mirdja ja Yrjö kohtaavat toisensa joka ilta silloin kun tähdet syttyvät, ja erkanevat, kun ne vaalenevat aamun sarastukseen. Ajatusten rakettikarkeloa pimeässä, sielujen hiljaista, ihanaa aaltoamista untuva-pehmeässä yössä, tunteiden alituista avaruus-soittoa on heidän elämisensä.
Sitten tuli se viimeinen ilta.
He olivat kävelleet pitkän kierroksen ulkona. Huhtikuun kevättuoksuista routaa olivat polkeneet. Heidän mielensä oli pehmeä ja surullinen kuten usein keväällä ihmisten. Nyt he istuivat hämäränpimeässä Mirdjan luona. Pimeässä ja äänettömyydessä.
— Siunattu yö joka rikkoo aidat ja nostaa naamiot, joka vapauttaa sielut ja yhdistää sydämet, sanoi Yrjö.
— Siunattu päivä, joka taas kahleet irroittaa.
— Sinun lävitsesi ei koskaan voi nähdä kuten muiden ihmisten, sinä paha, oikullinen, selittämätön Mirdja. Päivän-kova ja yön-pehmeä olet ollut minua kohtaan. Kumma sinä olet, ihme sinä olet, arvoitus sinä olet, Mirdja. Minä en voi lakata sitä toistamasta. — Niin kutsuva ja niin poistyöntävä, niin viettelevä ja niin välinpitämätön yht'aikaa! En ole koskaan vielä tavannut naista, jonka käsivarren kaarto olisi hekumallisempi, jonka liikkeet pehmeämmät ja kiehtovammat kuin sinun, Mirdja. Kun kaulaani kiertää käsivartesi hivelevä kosketus, hukkuu koko olemukseni sinun sitovaan silmänräpäys-huumaasi, sinun ihanan taipuvan ruumiisi naisellisen himollisuuden hiljaiseen rytmiin. Ja sinä et sentään tee mitään, sinä et tunne mitään, ja niinpä huumioni kuume aina säpsähtää sinun jääkylmää osaaottamattomuuttasi, kun se tahtosi yhteisen iloliekin ääressä palaa. Sinä olet nainen etkä ole nainen. Turmeltunut olet ja viaton.
Mirdja katsoi eteensä pimeässä ja hymyili omituista hymyä kuin itselleen ja vaikeni.