— Sinä et kenties ymmärrä minua. Tämä minun puheeni sinulle on pyhä pakko. Minun täytyy sanoa sinulle kaikki, mitä olen ajatellut. Minä en jaksa enää ajatusteni yksinpainoa kestää. Tai kenties en kestä enää sinun läsnäoloasi, sinä sfinksi. Katso, minä tiedän, minä tunnen, että sinä olet outo, eksootinen ja kuuma kukka, hekumallinen ja hermostunut, mutta miksi minä löydän sinussa vain sen vaalean ja viileän? Miksi minun kosketukseni muuttaa sinut kovaksi kuin kristalli, kylmäksi kuin jääkukka? Minä en ymmärrä sinua. Jos rakastat minua, miksi et puhkea minulle olemuksesi sisimmäksi, siksi punapaloiseksi yöliljaksi, jonka tiedän sinussa kasvavan? Kenelle, kenelle se aukee, ellei sille, jota rakastat! Tai sitten — — Ellet rakastakaan minua — — — Minä en jaksa sinua ymmärtää. Ristiriitaisuutesi on räikeä ja ilkkuva. Ellet rakastakaan minua, miksi olet sellainen kuin olet, miksi kiedot minut käsivarsillasi, miksi vangitset minut silmilläsi, miksi huumaat minut suuteloillasi, mikset anna minun mennä, kuule, ellet rakasta? — Mutta sinähän rakastat, muuten olisit kuin ne keveät ja kurjat, muuten olisit — epäsiveellinen nainen.
Mirdjan silmässä leimahti kuin salama. Kuuma yölilja avasi hetkeksi teränsä, mutta se hehkui vihaa, vihaa, elinaikaista vihaa kuolettavasta loukkauksesta. — Hiljaa, ylpeästi kohottautui kuin vieraan naisen pää. Sen ilme oli kova ja korkea kuin käskijän.
— Mene, sanoi hän hiljaa ja painavasti, koska minä olen sinulle ainoastaan epäsiveellinen nainen.
— Jumalani, epäjumalani, Mirdjani, sinä korkein, kaunein ja puhtain kuolevaisista, sinä kauneuden uni naisten joukossa, sinä tiedät, mitä olet minulle…
— Minä en rakasta sinua… minä olen vain epäsiveellinen nainen.
— Jumalani, miten kuolettavasti olen loukannut sinua, voitko antaa anteeksi! Ei, et voi, minä tiedän sen. Sinua rukoillaan yhtä turhaan kuin käsketään. Minä olen lausunut kuolemantuomion meidän suhteellemme.
Minä en jaksanut sinua ymmärtää, minä aloin ahdistaa sinua poroporvarillisten valintamahdollisuuksien sisälle. Ja sinä hetkenä minä kuolin sinun sielussasi, minä näin sen ja minä olin tukehtua tuskaani. Ja nyt minun täytyy mennä, minä tunnen sen.
— Niin, sanoi Mirdja hiljaa, tavattoman surullisesti, — jotakin on särkynyt ainaiseksi. Se oli vain uni, joka poltti siipensä.
— Minun elämäni kaunein, ihanin uni! — Muistatko sitä iltaa, jolloin leikimme suurilla sanoilla? Sinä olit minua voimakkaampi. Minä en jaksanut sinua kestää. Minun on aika lähteä. Meidän välillämme on kuoleman viikate.
* * * * *