Yrjö Särkkä kulkee yksin pitkin routaista huhtikuun tannerta, kulkee koko yön, ja hänen sairas, lemmensärkevä sielunsa nyyhkyttää tuskaista jäähyväislauluaan Mirdjalle:
— Sinun valkeat käsivartesi kietoivat minut paulaansa kuin väkevän virran vaahtiset pyörteet, ja minä jään tuijottamaan niihin ja tahtoisin syöstä niiden jälkeen vaikka henkeni kaupalla. Mutta sinä itse etenet ja etenet kuin virran vierivä vesi, ja minä tiedän, että yhtä vähän kuin se, tulette sinä ja sinun rakkautesi koskaan takaisin. Mutta minä kivetyn äänettömäksi rantakalliollani. En tahdo huutaa sinua turhaan takaisin. Enemmän kuin kuolemaa pelkään nähdä silmissäsi kylmää halveksimaa tai sameaa sääliä. Minä tahdon ajatella niitä veden vierivinä valoina, virran väkevinä välkkeinä. Minä tahdon mieluummin muistaa niitä viheräsilkkisinä, vetävinä vedenneitosilminä, vaikkakin ne ovat minut unohtaneet.
Mutta Mirdja istuu pimeässä ja itkee. Hän oli sittenkin voimakkaampi, tuo mies, joka voitettuna ja itselyömänä siirtyi. Hän sanoi totuuden, sen totuuden, jota Mirdjan oma sielu hiljaisina hetkinä on hänelle hokenut, jota muut ovat ajatelleet, tietystikin, mutta jota kukaan ei ole uskaltanut lausua ääneen. Nyt se vihdoin oli siinä tuo sana, ilmielävänä! Mutta rakastaa sellaista voittajaa, joka ottaa hänet syliinsä sanalla: epäsiveellinen nainen! Ei koskaan! Filisteri parka Mirdja. Mutta Yrjö ei sittenkään uskonut omien sanojensa totuutta siksi, että hän rakasti Mirdjaa. Mikä miehen sielun ääretön typeryys, mikä rakkauden raukkamainen uljuus! Ei, ei! Mikä ymmärtämys, mikä herkkä aisti, mikä voima siinä, että hän kuitenkin lähti! Ja hän ei palaa milloinkaan. Hän on ylpeä. Hän oli sittenkin mies. Mutta ei Mirdjalle.
Mirdjan sielu nyyhkyttää: minä rakastan, minä rakastan sinua! Ja hänen tunteensa repelevät hänen sydäntään kuin petolinnut. Mutta jos sinä palaisit, minä vihaisin, minä halveksisin sinua. Minä rakastan, rakastan nyt!
Auttamattomasti viimeinen ilta.
BARCAROLA
Kesäkuun yö yli vetten, rantojen, saarien… kesäkuun salaperäinen yö täynnä maanmehujen kosteaa ja täyteläistä henkäilyä ja arkana ailahtelevaa auteretta… kesäkuun äänetön yö. — — Helähtää vain sen halki silloin tällöin satakielen hopeaiset kastanjetit.
Veden kalvoa lipuu venhe. Kaislat kahahtavat, pelästynyt hauki ampuu kiilana pakoon… sitten on taas kaikki hiljaista. Venhe lepää paikallaan ja ne kaksi, jotka venheessä istuvat, vaikenevat… kaksi toisilleen vierasta, kaksi sattuman kautta yhteenheitettyä tuntematonta, kaksi yhden yön ystävää — — Ne ovat nuori Torild ja Mirdja.
Kummallista, kummallista! Mutta kaikki oli tapahtunut näin:
Heidät oli esitetty toisilleen nuoren Torildin konsertissa. Mikä kohtalon oikku olikin heittänyt Mirdjan tänne pikkukaupunkiin juuri siksi! — Kuin lyötyinä olivat he molemmat pysähtyneet toistaan tarkastamaan. "Sellainenko sinä siis nyt olet", heijasti läpi heidän tutunomaisen ensi tervehdyksensä. — Sitten olivat nuoren taiteilijan ystävät ja ihailijat kutsuneet tämän jäähyväisillanviettoon, sillä seuraavana päivänä piti hänen jo matkustaa ulkomaille. Ja kutsuvieras itse oli kutsunut sinne Mirdjan. Niin oli Mirdja aivan sattumalta joutunut juhlimaan Torildin viimeistä yötä kotimaassa.