He olivat lähestyneet toisiaan keveästi ja nopeasti kuin sampanjavaahdot heidän laseissaan. Ja nyt he istuivat keskellä yötä kahden venheessä, keinuen hiljaa ja epämääräisesti tummilla laineilla.
— Mikä maailman nainen te olette, ja tänne pieneen kolkkaan eksynyt! puhui Torild kuumalla, pehmeällä äänellään. Teidän jälkeenne ei naismaailman sulo enää tuota minulle yllätyksiä — ei edes siellä kaukana. Teissä on jotakin niin… niin… minä en osaa sitä selittää. Mutta minä aavistin jo edeltäpäin, että teidän piti olla juuri sellainen — jotakin vastakkaista, jotakin kestävää ja haihtuvaa yht'aikaa, kuin sekunnin autuus, kuin sellainen, jota ei pidä tavata kuin yhden kerran yhtenä yönä elämän korkeimmillaan kaartaessa ja joka sitten jää unohtumattomaksi, kulumattomaksi, saavuttamattomaksi…
Taiteilija sinä olet, ajatteli Mirdja, joka noin kauneuden sammuvan nopeuden jaksat ymmärtää, — kuten minä. Mutta hän ei sanonut mitään, lähetti vain vastaukseksi silmiensä kauneimman säteilyn. Ja se oli Torildista kuin rakkautta se katse.
Sitten tuijottivat molemmat veteen kauan äänettöminä.
— Vesi on kuin utua, kuin unta, puhui taas Torild. Etsittekö sieltä ulpukkaa?
— Ulpukka nukkuu.
— Teidän katseittenne alla se kyllä herää, puhkeaa uudeksi ja onnellisemmaksi, ihana ja ihmeellinen victoria regia siitä nousee ja se kuolee purppurat poskillaan… kun te olette sitä katsonut. Mutta ulpukka ei ole teidän kukkanne. Tuoksua pitää teillä olla, yön tuoksua… Kuulkaa, sallittehan että menen etsimään teille yön tuoksua. Tahtoisin lahjoittaa teille valkeana välähtelevän, lemuavan lehdokin. Se olisi niin kaunista.
He nousivat venheestä rannalle. Torild tarjosi käsivartensa Mirdjalle.
Raskaina riippuivat kastehiset lehdet heidän yllään… väkevänä kohosi maanmehujen täyteläinen henkäily… Mutta kaikki oli ääretöntä ja hiljaista, rajatonta kuin avaruus. Ainoastaan kaksi sielua, kaksi runoa.
— Te olette luonnon-ilmiö: tähdenlento valkeassa yössä. Ja niinä olen onnellinen siitä, etten teitä enää näe huomenna enkä huomisen huomenna. Ensimäinen päivä olisi himmennys, toinen — jo sammuminen. Yhden yön henkäilyä on rakkaus, kaunein.