Torild katsoi kiihkeästi Mirdjaa silmään.
Mutta Mirdja muisteli omia sanojaan Mauri Etsolle. — Sinä olet samanlainen kuin minä, ajatteli hän sitten.
— Kauneuden palvelija, kuiskasi hän hiljaa.
He hymyivät yhteisestä ymmärryksestä.
Äkkiä löi Torildin silmässä tulta ja Mirdjan silmässä pimeni. Hän tunsi makaavansa miehen sylissä rentona ja hänen huulillaan liekehti pitkä suudelma.
Torild päästi nopeasti irti.
Tyttö seisoi hiljaa kuin patsas katsoen pois miehestä.
Ja miksi olisi hän oikeastaan suuttunut tai huutanut tai pyörtynyt! Miksi näytellyt vastapuhjennutta ruusua, kun jo niin monet ennen… Mutta sittenkin?… Mikä oikeus oli juuri tällä miehellä…? Rakkaudenko kenties? Mutta mikä oikeus oli hänellä otaksua, että Mirdja rakasti? Tai kenties hän ei otaksunutkaan, oli vain itse rakkautensa pauloihin langennut. Mutta yhden yön rakkaus… oh, sanoja vain!… Kuin patsas seisoi Mirdja ajatuksiinsa kivettyneenä.
Torild sanoi hiljaa:
— Se oli ydintuoksu tästä yöstä. Eihän minun tarvitse pyytää anteeksi. Tekin olette kauneuden palvelija ja yhden yön henkäilyä on rakkaus — se kaunein.