Mutta Mirdja vain vaikeni ja katsoi pois.
Mitä oli hänellä tekemistä tuon miehen kanssa, joka sattumalta oli tullut ja suvainnut tilata hänet itselleen täksi yöksi, rehellisesti yhdeksi yöksi? Mitä oli hänellä tekemistä tuon miehen kanssa? Ja kuitenkin oli hän antautunut hänen käytettäväkseen ja nyt tahtoi mies vuorostaan palkita häntä antamalla tälle yölle arvolauseen: rakkaus — se kaunein. Sanoja vain! Niinhän mennään jokaisen ilotytön luo ja vannotaan yhden yön rakkaus… Ja kuitenkin tunsi Mirdja omat sanansa tämän vieraan miehen suussa. No niin, miehelle saattoi kuka ties tarjota sellaisia ajatuksia, mutta mies takaisin naiselle, ei milloinkaan. Hartaana pitää miehen naista lähestyä, pyhiä suitsutus-astioita tulee hänen kantaa, ikuisia lemmenvaloja vannoa, kuin ainoan ijäisen naisensa luo pitää hänen tulla. Sellainen on naisen sielu, kevytmielisenkin naisen… Kaikki saattaa olla valhetta, mutta sitä ei saa sanoa, ei saa sanoa! Mirdja oli loukattu. Hän ikäänkuin kaipasi omaa pyhyyttään. Ei ollut kauneutta enää…
Hän seisoi kuin patsas ja katsoi pois. Piirteet kävivät vähitellen koviksi ja jäykiksi.
Yöliljat lemusivat kosteassa yössä. Harmaa autere lepäsi kuin viileä, pehmeä silta noiden kahden vieraan välillä, jotka vielä äsken olivat toistaan rakastaneet.
— Sallitteko, että nyt taitan teille sen valkean lehdokin, vaikka näen, ett'ette minua enää rakasta? — Tähdenlehto!
— Te ette kadu?
— Te ette myöskään. Se oli sittenkin kaunista. Mutta äsken olisitte vielä kätkenyt kukan povellenne. Nyt heitätte kenties sen pois. Te ette ole sama enää…
Mirdja vaikenee. Ei sama todellakaan! Luultavasti ei hän ollutkaan mikään vapaa kaunosielu, kuten he äsken olivat sopineet. — Tämä mies ajatteli Mirdjasta joko liian korkeaa tai… liian matalaa. Mutta Mirdja olikin vain ihka tavallinen pikku neiti, joka hyvän tavan mukaan tuomitsi synniksi kaikki vapaat kesäyö-fantasiat.
Mirdja naurahti itselleen ääneen.
Torild katsahti häneen kysyvästi: