— Saatanko teidät jo kotiin?
— Yö loppuu… "se kaunein" on lopussa.
— Oletteko tyytyväinen?
— Olen, onnellinen olen. Kaunis oli tämä yö. Te olette väsynyt nyt.
Te tunnustatte sen myös jälestäpäin…
He kulkivat ääneti, erillään.
Aamu valkeni hiljalleen. Ensimäiset auringon säteet punoittivat jo taivaan rannalla.
Mirdja vilkaisi toveriinsa. Kalpea, kelmeä, yönlikainen hän oli, väsynyt piirre huulilla ja jälkihumalan kiille silmissä.
Inhoittavaa!
Miten Herran nimessä oli hän tuon vieraan miehen kanssa yhdessä? Mikä oli hän, Mirdja? Viittauksen saatuaan suudeltavaksi tullut! Ja vieras mies oli tuo… Mirdjaa hävetti… Ja sitten hän häpesi uudestaan omaa häpeämistään, poroporvarillista, matalaa ajatustapaansa. Mutta yön ihanasta romantiikasta ei ollut enää jälkeäkään hänen sielussaan, se oli kuin poispuhallettu.
Punaisena ja väkevänä kohosi aurinko…