Kuin pahantekijä, kuin syntinen vaimo, kuin alaston, yllätetty unissakulkijatar seisoi Mirdja valkenevassa päivässä uskaltamatta katsoa sitä silmään. Ilkeää!
— Suvaitsetteko ottaa tämän yöliljan minulta? kysyi mies.
— Minun on kylmä, virkahti tyttö, väristen harmaana ja valvoneena auringon nousun hetkellä.
— Se oli yhden yön unelma, jonka aurinko hälventää. — Älkää tulko vakavaksi… yhdestä unelmasta.
— Minun on kylmä, toisti tyttö seisten jo ovellaan ja voimatta sanoa solvaavaa, katkeraa sanaa, joka pyrki hänen huuliltaan. — Entä jospa sittenkin hän itse vaan ei jaksanut ajatella kauniisti…
— Kiitos, Mirdja, jääkää hyvästi.
— Hyvästi!
Mirdja heittäytyi suulleen sänkyyn. Hän mietti, mietti ja mietti… Yksi suutelo kauniina kesäyönä… mitä se nyt enää itsessään merkitsi hänelle! Mutta se toinen? Oliko hän se, jolta hän tahtoi näyttää: lapsi, naivisti ja kauniisti läikähtelevä tunnelma-uskovainen, vaiko irstailija, röyhkeä, harkitseva ja turmeltunut päihtymyksien pyydystäjä? Kumpi heistä kahdesta oli sinä yönä pettäjä kumpi petetty? Kumpi filisteri…? Ja Mirdja toisti itselleen miehen sanat: minä olen onnellinen siitä, etten teitä enää näe…
Mutta Mirdja ei saanut unta. Jotakin kummallista oli tapahtunut. Hän vääntelehti ja heittelehti. Hän tunsi itsensä loukatuksi, nöyryytetyksi, kiusatuksi, oman selittämättömän sekavan sieluntilansa tähden kiusatuksi. Ja hän kärsi, kuten se, joka on tullut lyödyksi omilla aseillaan.