Kirvelevän kylmänä kimaltaa talvinen yö… Talvi ja yö… Taas uusi! Kuka jaksaa muistaa niiden alati vaihtuvan järjestysluvun! Silmänkääntäjä-temppuja leikkii aika…
Kirvelevän kylmänä kimaltaa talvinen yö, mutta Mirdjalla on kuumetta. Ajatukset syövät aivoja kuin pistävät liekit ja sairaasti tykyttää sydän. Me ihmiset… Miten kummasti me toistemme ohi kuljemme, omaan värjöttävään viluumme kyyristyneinä! Se on yksinäisyyden tuska… Tai jos me yhdymme, niin on sekin tuska: kosketuksen ja irtirepäisyn hirveä tuska… Me ihmiset… Tai oikeastaan te miehet ja me naiset… Ei, ainoastaan minä, minä!… Keitä ovat nuo toiset? Onnellisempiako? Kenties…
Mirdja ei voi sietää enää huoneen hillittyä ilmahehkua. Ulos täytyy hänen päästä… talviyöhön!
Hän katsahtaa ulos ikkunasta. Tuo suuri kaupunki mustien käärinliinojensa alla… se on petollinen, se ei nuku, se hälisee ja hekumoi, se palaa. Sen tietää kyllä Mirdja. Jo monen vuoden ajan on se häntä polttanut joka päivä ja joka yö. Sitäkö se onkin… elämä?
Hän kiiruhtaa alas portaita kuin pakoon omia mielikuviaan, hän juoksee lukien lakia itselleen:
— Itseäni voimakkaampi pitää minun olla, kivenkoviksi pitää minun hijoa kaipuussa hiutuvat muistoni ja hentomieliset unelmani, tuonne heittää herkkä sydämeni kylmälle hangelle…
Ja hän kulkee ja kulkee tietämättä minne, huomaamatta ketään. Vähitellen alkavat ajatukset tylsistyä. Hän tuntee vain konemaisen astuntansa tahdin… Montakohan askelta sitä elämässään astuu ja kuinka monella sitä astuukaan harhaan…
On jo myöhä yö. Kaasuliekit lepattavat heikosti ja unisesti…
Äkkiä heräsi Mirdja unissa-kävelystään. Kuului kovaäänistä puhetta aivan hänen takanaan. Hän kääntyi ympäri. Mustia haamuja näkyi liikkuvan keveässä sähkövalo-autereessa suuren hotellin ovella.
— Aioitko sinä kotiin?