— Minä en mene kotiin, minulla ei ole kotia.
Mirdja säpsähti. Tuo ääni oli tuttu… Hän seisoi ja kuulosti. Sydän tykytti kuuluvasti…
Sama ääni hyvin vanhoilta ajoilta… "Missä olet, pikku Mirdja?" Ääni, jota hän olisi totellut vaikka kallion läpi, jos se niin olisi kutsunut. — Rolf Tanne! Rakas Rolf, sinäkö, sinäkö? Niin, se ei voinut olla kukaan muu!
Mirdja käveli ääniä kohti.
Rolf se on, on, on… Ja toinenkin tuttu: Eero Selinä, muut tuntemattomia.
Hän lähestyi hitaasti. Herrat olivat jo huomanneet hänet.
— Tuo on kaunis!
Rolf heitti pitkän katseen lähenevään tyttöön. Mirdja astui suoraan hänen luokseen, pujotti kätensä hänen käsivartensa alle ja kuiskasi hiljaa:
— Rolf!
Rolf vavahti. Tuollaisella äänellä ja tavalla puhui… kuka? Ainoastaan yksi… yksi. Näkyjäkö hän näki? Epäilemättä. Mutta hänen huulensa vastasivat kuulumattomasti: