— Kysyt vielä. Hän ei tunne edes hyvien tapojen ensimäisiä alkeitakaan eikä tahdo tietää niistä mitään. Hän tosiaan kuin mikäkin katutyttö. Ja ainoastaan herrojen kanssa hän seurustelee. Kuulitko minkä ylistyslaulun he nostivat hänelle täälläkin kaikki ja oma poikasi ylinnä? Se ei ole suositus nuorelle tytölle. Sitäpaitsi tiedän minä hänestä yhtä ja toista, kuten jo äsken sanon, enemmän kuin muut…
Apteekkarinrouva oli alentanut äänensä.
— Mitä sinä sanot miehestä, joka seurustelee Rolf Tannen kanssa? Hän on rappiolla, varmasti rappiolla. Mutta mitä sinä sanot tytöstä, joka viftailee Tannen kanssa? Voiko enää olla epäilyksiäkään siitä, mikä hän on! Ja Tanne on Mirdja Astin alituinen toveri. Ja paitsi kapakoista, on nähty Mirdja Astin tulevan ulos Tannen asunnosta — aamulla.
— Hyvä Jumala, voiko se olla mahdollista! Ja tämä kaikki tapahtuu meidän niin sanotussa sivistyneessä piirissämme. Mutta kenties tuo tyttö on vain lapsellinen! Eikö häntä voisi varoittaa, ottaa kovalle?…
— Kuka sen tekisi? Eivät suinkaan miehet ja naisten kanssa ei neiti Ast suvaitse seurustella. Ja hänkö olisi lapsellinen! Kaikkea muuta. Häijy ja pirullinen hän on, eikä säästä loukkauksiltaan ketään, joka häntä lähestyy kääntämismielessä. Minun tyttäreni on myöskin saanut kokea hänen hävyttömyyttään. Kerran hän nimittäin suorastaan katsoi velvollisuudekseen huomauttaa Mirdjaa hänen elämäntapojensa sopimattomuudesta. Arvaapas mitä tämä vastasi? Nauroi vasten kasvoja ja sanoi: "Tämä osoittaa vaan, etten minä sovi teidän seuraanne, ettekä te minun!" Hän on kokonaan kaiken moraalin ulkopuolella. Niin se on, joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.
— Mutta olisiko Einokin ihastunut häneen? Rouva Kailon ääni värähteli.
— Niin kerrotaan.
— Ei suinkaan hyvä Jumala ole lähettänyt meille sellaista onnettomuutta. Eino on vielä lapsi. Hänen täytyy saada silmänsä auki. Minä en voi uskoa hänestä sellaista. Mutta olen sentään iloinen, että sain tietää kaikki. Kiitos siitä! Kyllä tämä elämä voi olla hirveätä!
Molemmat rouvat tulivat taas saliin. Rouva Kailo oli ilmeisesti hermostunut. Sisäinen mielenliikutus värähteli tavantakaa hänen huulillaan ja silmien tuskallinen tutkijakatse pyrki alati tähystämään nuorta ylioppilasryhmää. Miten edesvastuun alaista olla äiti tällaisina kauheina aikoina!
Keskustelu oli taas oikealla tolallaan. Puhuttiin ohjelmasta, aatteista ja aatteellisuudesta, mutta rouva Kailo oli hyvin hajamielinen. Hänestä tuntui kuin kaikki nuo ihmiset ja nuo harrastukset olisivat äkkiä muuttuneet vieraiksi ja epäoleellisiksi hänen sisimmälleen. Hänen sielunsa tunnusti nyt vain yhden sisällön, yhden harrastuksen: pitää kiinni pojastaan, jonka paha maailma tahtoi häneltä riistää, kenties jo oli riistänytkin. Hän tunsi varmasti, että heidän välillään oli jo kauan aikaa ollut jotakin, jotakin hirveätä, vihamielistä ja vierasta. Oliko se maailma, oliko se nainen?… Kenen salaisen vihollisen sielun oli Eino kotiinsa kuljettanut? —