Mirdjan sielussa kulkee monenlaisia kuvia heidän yhteisestä menneisyydestään. Tuonkin miehen kanssa oli hänellä siis yhteinen entisyys ja enemmänkin kuin entisyys… Yhä vieläkin, näin jälestäpäin, oli hän alituisesti aivan kiusallisuuteen asti tuntenut kopioivansa juuri tuota miestä tuossa vierellään, tuota kapakkafilosoofia… Mirdja katsahti salaa toverinsa kasvoihin. Niissä oli omituisen puserrettu, sisäänpäin kääntynyt ilme. Mutta samat ne olivat kuin ennen, sama pilaileva piirre suun ympärillä, sama elähtänyt juova poskilla, jos mahdollista vaan syvempänä… Sama, sama! Sellaisena juuri oli Mirdja hänet tuntenut, sellaisena hänet ystäväkseen valinnut…
Ajuri pysähtyi.
Äänettöminä nousivat he Mirdjan asuntoon. — Ole kuin ennenkin, kuin kotonasi, sanoi Mirdja, kun hän sulkenut huoneensa oven.
— Niin kotonani, vihdoin! Sinä et tiedäkään, miten koditon minä olen ollut tämän ajan maailmalla ilman sinua, Mirdja, puhui Rolf. Minä olen vieras ja hylky kaikkialla paitsi sinun seurassasi. Muistatko, mitä sanoin viimeksi erotessamme? Herra ties, millainen krapu minä olen, kun ensi kerran tapaamme, niin minä sanoin — — Mutta miten sinä et ole unohtanut, miten sinä voit olla sama minua kohtaan vieläkin, miten sinä…?
Rolf hapuili Mirdjan kättä pimeässä ja hänen äänensä värähteli omituisesti.
— Kenties minä en olekaan enää sama, sanoi Mirdja hiljaa. — Kohtaloiden silta on väliltämme katkennut. Paljon on siitä asti tapahtunut. Minä olin lapsi silloin.
— Niin, ja nyt sinä olet nainen, täysikypsä ja itsetietoinen, valtiatar, joka käsket miehiä yhdellä katseella, riisut heiltä aseet yhdellä liikkeellä. Luuletko, etten tiedä sitä kaikkea? Katso, sieltä kaukaa maailmalta, näkymättömistä, olen minä yhäti pitänyt sinua silmällä. Minä en ole voinut päästää sinua kokonaan katoamaan näköpiiristäni, kuule, en ole voinut. Kateellisena olen minä hiiviskellyt voittosaattosi jäljessä…
Rolfin ääni särkyi odottamatta kyyneleihin.
— Sinä minun vanha, rakas ystäväni, virkkoi Mirdja hellästi, silittäen Rolfin suurta vapisevaa kättä — ja hänen sielunsa tunnusti hiljaa Rolfin sielulle: sinä olet ainoa, joka tunnet minut, tunsit minut jo edeltäpäin ennenkuin kukaan muu. Siunattu sinä suuri, ymmärtävä sielu.
— Miten hyvälle tuntuu sinun hivelysi, minun hengettäreni hyvä. Salli minun laskea pääni sinun syliisi, näin. Ja nyt voimme taas puhella yhdessä tämän yön kuten ennen. — Kenties sitten taas — ei koskaan — kuka tietää! Tämä ainoa yö!