— Miksi ainoa? Sinä puhut yhtä oudosti kuin käyttäydyt. Sinä haihduit silloin minulta ilmaan kuin savu, kuin tuuli, jätit minut vaille pienintä vastamerkkiä, niinkuin se, jonka kuolema korjaa. Kokonainen ijankaikkisuus tuntuu vierähtäneen siitä, kun viimeksi sinut näin. Ja taas sinä heti puhut erosta. Mikä sinut vie, mikä sinut erottaa? Miksi et hakenut minua nytkään? Sattuma oli sinua ystävällisempi. Etkö olisi itsestäsi tullut minun luokseni, vanha ystävä?
— Minä tahdon juuri opetella olemaan sinun vanha ystäväsi — ei muuta. Mutta ystävältä vaaditaan hyvin paljon tässä maailmassa ja minulta vaadittiin se, että jättäisin sinut…
— Miksi?
— Siksi että minä seurallani myrkytin sinun sielusi, joka tarvitsi itse elää eikä tulla elätetyksi huonoilla teorioilla. Luuletko, etten minä muista kaikkea sitä pahaa, minkä saatoin sinulle…
— Sinä opetit minua vain katsomaan itseeni ja muihin selvemmin.
— Ei, ei, myrkkyä se oli, myrkkyä, jota sinä sait minulta — ja sitten muilta minun tähteni. Ja sinä kärsitkin paljon.
— Enhän, kun ylpeyteni nautti.
— Niin, mutta samalla juuri kuin ylpeytesi kasvoi, sinä kärsit, kovetuit ja katkeroiduit. Mikä hirveä synti oli se sinun herkän herkkää sieluasi vastaan, joka oli kuin utua, kuin silkkikudelmaa ja vahaa! Ja minun tähteni. Ymmärrätkö nyt, miksi lähdin? Paljon raskasta ja kauheaa liittyy minun muistooni…
— Sinua mieluimmin kaikista muistelen.
— Kaikista! Ja niitä on niin paljon…