Rolf vaikeni hetkeksi, sitten hän jatkoi hitaasti:
— Sinä olet kummallinen tyttö, Mirdja. Minä en tiedä oikein, mitä sinusta sanoisin. Paljon sinä säilytät — ja kuitenkin on sinulla taito unhottaa, unhottaa niinkuin ei kukaan kuolevaisista. Minä en tiedä, kutsuisinko sitä suuruudeksi vaiko heikkoudeksi. Muut ostavat juuri muistonsa kärsimyksillään. Mistä he paljon ovat antaneet, mille paljon uhranneet, sen he itseään varten säilyttävät. Heille on mahdotonta unohtaa, että he palasia itsestään ovat repineet, sydänverellään velkakirjansa allekirjoittaneet, sillä he rakastavat itseään. Mutta sinä Mirdja, sinä voit antaa kaikki, kärsiä kaikki, heittää pois itsesi — ja sinä et sentään muista mitään jälestäpäin. Sinä et pidä mitään kassakirjaa kaikista muille lahjoitetuista aarteista ja arvoista, sielusi vähittäisestä jakelemisesta, sen julmasta vivisektsionista. Sinä olet kumma tyttö, egoistisessa altruismissasi, särjetyssä eheydessäsi, huolettoman ylpeässä itsetunnossasi. Minä olen useasti sitä ajatellut. Ja sitten on sinussa vielä muuta kummaa. Sinulla on miehen rohkea henki ja naisen pehmeä, moniväreinen sielu, sinä olet intelligentti kuin mies ja naisellinen kuin naisellisin nainen maailmassa. Se juuri vetää, se lumoo, Mirdja! Sinä uskallat katsella maailmaa miehen silmillä ja tuntea sen sentään naisen äärettömällä herkkyydellä. Sentähden sinä olet niin äärettömän rikas ja sentähden kenties sinä et voi laskea almujasi ja antejasi, niinkuin tekevät muut, niinkuin tekevät köyhät, sillä he laskevat antiensa mukaan kuolemansa hetken, aavistavat ajan, jolloin kaikki on lopussa, jolloin tyhjyys ammottaa. Sentähden he eivät voi unhottaa tiimalasissa juossutta hiekkaa, kuumeisella jännityksellä he sen muruset laskevat. — Sinussa, Mirdja, ei ole loppua, ei tyhjentymistä, ei elämän kutistumista. Siinä, mitä olet antanut, siinä on sinun elämäsi nousu ja virkoaminen. Kuinka sinä voisitkaan kuluttaa elämääsi laskuihin ja muistiasi tilikirjain pitämiseen entisyydestäsi! Sinun nykyisen hetkesi kehitys on entisyytesi tuomio ja tunnustus, eheä ja suuri… Mirdja, minun ihmeellinen ystäväni, sinua ei voi mitata, ei arvostella, kuten muita kuolevaisia…
Rolfissa oli herännyt taas tuo hetken innostunut paradoksimestari, jonka Mirdja niin hyvin tunsi entuudeltaan. Tämä oli hänen kiihottuneen mielensä korkea veisu naiselle, jota hän eniten kaikista kunnioitti ja rakasti.
Mutta Mirdjan sielussa särähti pahasti, kun tutun ylistyslaulun riemu sitä taas hiveli, ja se kuiskasi Rolfin sielulle hyvin hiljaa ja hyvin surullisesti: Et sinäkään minua sentään tuntenut! Vieras, vieras sinäkin, mies samanlainen kuin muut, kuin muut…
Hän naurahti surullisesti:
— Ei niin, ystäväiseni. Mittaa minua kuin niitä särkyneitä ja kurjia, niitä ilman pohjaa ja päämäärää.
— Kuin itseäni siis. Ei, Mirdja, niin kaukana kuin taivas on maasta… mutta olkoon Jumalan sana rauhassa… Mutta tunnetko sinä minut ja tunnetko itsesi? — Sinä olet viisas, Mirdja, viisaampi kuin kaikki muut naiset… Suurin viisaus on itsetunto. Tunnetko itsesi paremmin kuin minä?
— Minä olen paha, hyvin paha, hyvin vaihtelevainen, hyvin monimutkainen…
— Sentähden että olet viisas; se kaikki kuuluu vaan siihen.
— Ovatko kaikki pahat sitten viisaita?