— Se on ikuista, se yksinäisen sydämen rakkaus… "Chagrin d'amour dure toute la vie."
— Niin, minä muistan…
— Niin, niin, minä olen sanonut sen jo ennen. Siitä nyt näet, miten kulunut minä olen, en keksi enää mitään uutta. Aina minä vain siteeraan ja kopioin.
— Ja minä kopioin sinua. Kaksinkertainen kunnia!
— Sinä, sinä…! Sinä et tiedä enää, kuka minä olen, mikä minusta on tullut… Minä en ole sellainen, jollaisena nyt tänä silmänräpäyksenä edessäsi seison, nyt, yön äärettömässä, pelastavassa hiljaisuudessa, unelmieni ruhtinattaren edessä. Ah, Mirdja, Mirdja, elämällä on myös ne harmaat, pitkät arkipäivät… ne hirvittävät ja häpeälliset, ilman unelmia ja uskoa.
— Mitä sinä olet tehnyt sitten niinä harmaina pitkinä arkipäivinä ilman unelmia ja uskoa…?
— Ha-ha-haa, hirttänyt itseni hoikkaan reikäleipään, ja nyt sätkyttelen sääriäni ilmassa ihmisten iloksi.
— Pitkä kuolema… miksi et mieluummin ole ripustanut itseäsi pellinnyöriin?
— Luuletko sinä hemmetissä, että me kuolemaa etsimme, me ihmiset, jotka hirsipuiden silmukoissa ilveilemme? Eihän toki! Elämän sitkeässä himossa me kaiken sen teemme, teemme vaikka mitä, vaikka mitä… Me olemme todellakin suuremmoinen rotu, me ihmiset!
Rolf oli puhunut katkerasti ja kovasti. Hän vaikeni hetken. Sitten virkahti hän väsyneesti ja hiljaa: