— Niin, et ikinä, et ketään… mutta huomenna sinä itket minua… minä tunnen sinut.
— Niin, sinä tunnet minut, kuiskaa Mirdja äkisti heltyen, mutta liian vähän… minä itken vielä huomisenkin ylitse.
He vaikenevat taas… Yhä läpikuultavammaksi harvenee yö… Suurina ja sattuvina palavat neljä silmäterää toistaan kohti.
Äkisti nousee Rolf:
— Hyvästi!
— Miksi hyvästi? Hyvä Jumala, miksi, miksi?
— Se on pakko, minun ystäväni.
— Ystäväni, ystäväni! — kuoleman tuskassa puristaa Mirdjan käsi
Rolfin rannetta. — Niin samanlainen kuin minä.
— Sinä olet samanlainen kuin minä, miksei! Samanlainen kuin jokainen vastaantulijasi, kuin me kaikki, mutta kukaan ei ole samanlainen kuin sinä… Niin se on… hyvästi!
— "Plaisir d'amour ne dure qu'un moment", värähtää Mirdjan ääni hiljaa, kun hän kätensä jäähyväisiksi ojentaa.