Bengt oli sanonut tämän mitä jokapäiväisimmällä äänellään, tasaisesti ja varmasti; ei pienintä aristelevaa värähdystä, ei pienintä soimauksen vivahdusta, ei edes kysyvää sointua siinä ollut. Kuin luonnollisimman asian maailmassa: minua sinä et rakasta… No niin, tietysti se olikin niin, tietysti, tietysti… Tai oikeastaan kenties Mirdja tätä sittenkin rakasti, tätä hienoa ja voimakasta henkeä, joka jaksoi ylläpitää sopusointua hänenkin sielussaan… Hulluutta! Niin kauniilta oli tuntunut aina ennenkin ennen rikkoutumista. Tietysti oli Bengt oikeassa, tietysti. Mutta hänen ei olisi pitänyt sanoa sitä; tämä tuntui aivan yhtä pahalta kuin jos hän olisi väittänyt päinvastaista. Tai oliko tämä sittenkin vain joku ansa…

Mirdja puristi huulensa yhteen, ja välinpitämättömästi naurahtaen äännähti hän:

— En!

Mutta äkkiä, rajusti kuin ukkosen lyömänä, lankesi hän polvilleen repäisevään itkuun ja hänen päänsä painui tiukasti Bengtin polvea vastaan. Miten kauheaan kohtaloon oli hän itsensä tuominnut! Mikä korkea oikeus-istuin hänen rinnassaan vaati hänet kieltämään onnensa ja rakkautensa! Miksi, miksi? Muserrettuna nyyhkytti hän rakastettunsa jaloissa.

Bengt nosti Mirdjan ylös kuin lapsen, silitti hänen päätään hyväillen ja rauhoittaen:

— Mutta rakas ystävä, rakas ystävä, enhän minä pyytänyt sinulta mitään, en tahtonut mitään… kaikkihan on hyvä juuri näin…

Silloin Mirdjan rinnassa yhä valtavammin nyyhkytti: ei ole hyvä näin, ei ole hyvä näin… Me rakastamme toisiamme, niin se on, me kaksi kadotukseen ja kadottamiseen tuomittua… Mutta kun me emme tahdo kadottaa toisiamme, koetamme me vetää itseämme nenästä ja uskottaa itsellemme, ett'emme rakasta. Sillä me tiedämme, että meidän rakkautemme on aina vain hetken asia, ja sitten ei ole enää mitään. Niin se on, niin se on! Mutta tätä ei voi myöskään jatkua, tätä tappavaa hermokiihotusta. Ei ystäväni, en voi sinua sillä hinnalla itselleni pidättää ja rakkautemme loppua en siedä nähdä, minun ystäväni, minun ystäväni, nyt on minun vuoroni olla voimakas…

Ja äkkiä valtasi suuri tyyneys Mirdjan sielun ja hänen otsalleen laskeutui itsevoittajan ylväs, riemuisa rauha. Hän oli määrännyt heistä väistymään toisen.

Liikkumattomana nojasi kättään uuniin äänetön, kalpea tyttö… Liekit heijastuivat hänen poskillaan, silmillään ja huulillaan, ja sentään oli hän kalpea.

Maalari katsoi, katsoi… Hän nieli, ahmi, imi noita valoja sieluunsa ja siellä alkoi käydä kuin kirkas oboen ja viulun soitto…