Näin on todellakin hyvä, näin. Hienointa hekumaa olet sinä minulle kalpea, kumma tyttö, puhui hän itselleen.
— Se ei sinua loukanne, puhui hän ääneen, jos taitelija minussa sinua rakastaa ja unelmoi. Sinun kauneutesi on yliluonnollinen. Kuin nykyaikaisen ihmisen kauneus-unelmain apoteosi sinä olet. Näin minä sitä ajattelen, kun sinä siinä edessäni seisot: kalvas, ihana nainen, josta antiikin lemmen voima on loppuun kulunut, silkkisessä varressa nuokkuva narsissi, kelmeät huulet, riutuva sielu, joka kaikkea maisteltuaan vielä värähtelee sammumatonta, toivotonta nautinnonhimoa, mutta kaiken ylitse lepää raskaana äänetön melankolia, tuo kaikki sovittava, pehmentävä, utuinen ja salaperäinen ilmakehä… Sinä et usko enää nektaria löytyvän noille huulille!… Sinä et usko…
Ja äkillisen kuolettavan intohimon väristämänä kohotti hän ojoon käsivartensa sulkeakseen syliinsä Mirdjan.
Mirdja käännähti notkeasti ja voimakkaasti ja luisui pois hänen käsistään kuin leikkivä kissanpentu. Sitten pysähtyi hän keskelle lattiaa ja tuijotti maalariin huulilla kevyt pila ja silmissä vielä epämääräinen surumielisyys… Monet äänet yht'aikaa puhuivat hänen sielussaan viisautta… Huusi siellä Selinän äänellä: "Kirottu, kirottu jokainen suudelma, jota ei anna yksilöllisen itsekkäisyyden kaikki-syöpä ja polttava intohimo." Selitti siellä Bengtin äänellä: "Sinusta on antiikin lemmenvoima loppuun kulunut, kelmeät huulet, riutuva sielu on sinulla… sinä et usko nektaria löytyvän noille huulille, et usko…" Lisäsi siellä hänen oma äänensä: "Sinussa ei ole intohimoa, sentähden ei sinulle löydy nektaria, kalpea, kelmeä ja kulunut epäilijä sinä olet, ja jos sinä sentään antaudut, niin sinun olemuksesi lakkaa, sillä sinun intohimosi on valhetta, valhetta, valhetta."
— Mirdja, sanoi maalari, sinun ruumiisi luisuu pois minun käsistäni, kuten sinun sielusikin… Kuten sinun sielusi, toisti hän hitaammin. Juuri kun luulen, että minulla on jotakin sinusta ja yritän sitä tuntea, kosketella, omistaa, väistyt sinä pois kuin petollinen unikuva ja minulle jää aina vaan pettymys ja tyhjyys. Ei mitään, ei mitään ole minulla sinusta, vaikka minulla on niin paljon… Ja silloin tulee välistä kuin hulluus minun ylitseni ja minun tekee mieli huutaa sinulle: anna minulle edes ruumiisi, merkiksi, että tahdot antaa minulle sielusi, jota en saa… Ymmärrä sellaiset hetkeni, Mirdja, ystäväni…
Ymmärrän minä sen, että tätä voi vaatia ja antaa ainoastaan rakkauden intohimo, joka sokenee rakastettunsa edessä. Miten sinä petät itseäsi tai koetat pettää! "Minun rakastettuni, minun rakastettuni!" huutaisit sinä minulle nyt, jos sinä olisit rehellinen. Mutta minun sieluuni pääsisi tuo sana ainoastaan ajatuksen pitkiä tuntosarvia madellen, siksi en voisi ottaa sitä vastaan, jos minä olisin rehellinen. Nyt on aika minun lähteä, ajatteli Mirdja. Ja hitaasti kuin itsekseen hän puhui:
— Minulla ei ole sitä kokonais-antautumisen suurta tunnetta, joka pyyhkii pois kaiken muun ja unohtaa säilyttää itsensä ja minulla ei tule sitä koskaan olemaan, sen tiedän. Minä tahdon aina säilyttää itseni itselleni. Minä en edes etsi antautumista, vaikka se kenties olisi onni, sillä antautumisessa minä kadottaisin itseni…
— Siinä sinä vasta itsesi löytäisit, niin totta kuin olet nainen. Etkö ymmärrä itseäsi sinä, joka ymmärrät kaikki muut? Tai tahallasiko sinä sisimpäsi aina salassa pidät! Mutta minähän en ole mikään vieras, selitä minulle olentosi arvoitus. Paljon olet minulle itsestäsi antanut, mutta minusta tuntuu, kuin en sittenkään olisi saanut mitään. Tässä on jotakin kummallista, ja kaksi pitkää vuotta olen jo sitä ajatellut pääsemättä siitä selville. Päivin on se laskeutunut kuin sumu aurinkoni eteen, öisin puristanut minua rinnasta kuin painajainen ja — minulla ei ole vieläkään mitään vastausta. Oletko niin rikas, että suurimmat antisi ovat vain mitättömiä murto-osia loputtomasta olemuksestasi, vai etkö olekaan mitään? Vain muotoko, ihana pettävä pintailmestyskö sinä olet, vai pohjattoman syvyytesi tähdenkö en pohjaasi tapaa? Oletko sinä syvyys vai pintakuohu, oletko sinä elämän raskaus vai keveys? Silloin kun minä näen, miten sinussa tanssii ja laulaa, leikkii ja helmeilee valkeat ilojen vaahdot, ne keveät ja herkät, ne ajatuksettomat ja lapsenkauniit, niin minä ajattelen, ettet sinä syvyyksiä koskaan ole nähnytkään, noita alkuaikojen ristiriitaisten kaaosten vyöryjä, joita Jumalan henki liikuttelee ja joissa ihmisen usko ja epäilys toisensa verivihollisina kohtaavat. Mutta sitten minä katson sinua silmään ja peruutan sanani: siinä ne vyöryvät juuri ne jumalien kaaokset; minä katson siihen kauemmin: minun uskoni ja epäilyni sekoittuvat siellä, ne taistelevat, repivät toisiaan, tappavat toisensa ja minä jään yhtä hölmöksi. Mitä hyvänsä saatat sinä minulle silmilläsi uskottaa. Juuri kesken niiden kirkkainta naurua saatan minä äkkiä säpsähtää niiden pyhää totisuutta, ja minä kuiskaan: suruttarelle olette te vihityt, te syvät ja ihanat silmät… Kuumeisella kiihkolla olen todellakin pyrkinyt sinua kohti ja aina vielä olen yhtä kaukana sinusta kuin alussa. Liikasisältösi vaiko muotokantavuutesi vuoksi, en tiedä. Tässä kaikessa on ollut paljon suloa, mutta välistä, se täytyy minun myöntää, on se ollut minulle tuskaista tuskaisempaa, ja silloin on minusta tuntunut, ettei mikään väkivalta sinua kohtaan olisi liian suuri. Minusta on tuntunut, että voisin puristaa sinua niin, että veresi seisahtuisi, jos sitten saisin määrätä: sano minulle, mikä sinä olet!
Koko ajan oli Mirdja seisonut liikkumattomana kuin kuva nojautuen uuniin ja pää riipuksissa valkoisten käsivarsien risteyksellä.
Mutta Bengtistä tuntui nyt kuin olisi hän muistuttanut katkennutta neilikkaa, katkennutta, kaunista neilikkaa…