Yhtä ainoaa ajatusta oli Mirdja Bengtin puhuessa ajatellut. Nyt se oli kypsä, järkähtämätön oikeudenvaatimuksessaan. Mirdjan täytyi lähteä. Tämä oli ollut luonnollinen purkaus kaikkien pitkäin, salattujen rasitusten jälkeen. Mutta tämä vaati jotakin käännettä; entinen ei voisi jatkua enää. Bengt ei kestäisi enää Mirdjan puolinaisuutta ja — Mirdja ei voisi antautua. Hänen täytyi lähteä. Mutta tätä ajatellessa puristui sydän tuskasta kokoon, ääretön, outo hellyys kuin rakkaus tulvahti hänen sieluunsa ja hän tunsi olevansa heikko. Millä pakkokeinolla ajaisi hän itsensä eroon! — Ja hänen äänensä värähteli vaivoin hillittyä mielenliikutusta, kun hän kuiskasi:
— Älä kysy, mikä minä olen, enpä sitä itsekään tiedä… tai… minä olen kaikkea, mitä uskot… Mutta älä ajattele enää minua, anna vaahtojen heittelehtiä keveinä ja herkkinä, anna syvyyksien levätä, missä lepäävät, tummina ja koskemattomia, murheessaan kaikkiviisaina, niin kaikki on kuin ollakin pitää… älä ajattele minua…
Mirdjan ääni alkoi pettää. Levottomana, melkein hätääntyneenä kuunteli Bengt sen särkyvää, surullista sointua. Hän luuli loukanneensa.
— Minä olen aasi, hän huudahti, joka typeryyksilläni kiusaan ihaninta naista maailmassa! Miksi en salli hänen olla se Jumalan kuusipäiväisen luomistyön ihme, mikä hän on! Terve, sinä Mirdja! Kuin elämää itseään katson minä sinua kasvoihin. Mutta me ihmiset me kiusaamme Jumalaa, me kiusaamme elämää, me kiusaamme sitä, jota me… kaikkea, jota me suurimpana ja parhaimpana pidämme…
Mutta Mirdja oli Bengtin sanoissa koko ajan keksivinään toisintoja jostakin entisestä, ennen eletystä… Paha enne, paha enne! Sitten seuraisi jotakin, myös ennen elettyä tietysti. Ei sitä — ei! Mistä saisi hän voimaa lähteä pois ajoissa!
— Mirdja, jatkoi Bengt pehmeästi, outo väristys äänessä, sinä et voi antautua, sanoit, ja että kaksi ihmistä voisi elää yhdessä ja jostakin yhteisestä, tulee aina toisen antautua; minä antaudun sinulle…
Sinä kurja, sinä kurja! huusi Mirdjan sielussa. Nyt tulee se aina uudistuva, se vanha. Ja se on oma syysi. Elämä voi kovuudessaan antautua, itse taivaan Jumalan kerrotaan kerran antautuneen, mutta sinä, sinä, joka uskallat kaikki ottaa, et uskalla kaikkea antaa, sinä, joka luulet osaavasi kaiken, et osaa antautua. Sinä, joka uskot ymmärtäväsi kaikki, et ymmärrä omaa olemustasi.
Ja äkkiä suurenivat Mirdjan silmäterät mustiksi ja polttaviksi kuin tulivuoren kuilut ja hänen sielunsa hulmahti uhmaavan äkkitunteen tuleksi… Pari sekuntia värisi hän oman sydämensä odaliskina, sitten pudotti hän käsivartensa Bengtin kaulaan ja imi huulensa kiinni hänen huuliinsa.
Heidän ruumiinsa pusertuivat toisiinsa kahden vuoden kieltäytymisen hukuttavalla intohimolla.
— Sinä rakastit minua sentään, kuiskasi vihdoin Bengt.