Se herätti Mirdjan entiseksi. "Sinä rakastit minua sentään." Sanojen hellässä riemussa oli hän kuulevinaan jotakin salaista, kovaa voiton-iloa… sinä olit samanlainen kuin muutkin naiset; nyt minä voin mennä ohitse. Se oli ainakin tuleva sitten, pian aivan pian. Tätä vastaan oli Bengt juuri taistellut kaksi vuotta. Mirdja oli itse tehnyt kaikki tyhjäksi. Nyt oli hänen ainakin pelastettava loppu.
— Minä sanoin vain jäähyväiset, virkahti hän luonnottoman kylmästi.
— Jäähyväiset… nyt…! Oi Mirdja, miksi puhut pilaa?
— En puhu pilaa, minun täytyy lähteä.
— Kuinka voit olla noin julma? Mitä on tämä kaikki?
— Älä sano, että olen julma, nyt kun ensikerran annan sinulle jotakin arvokasta…
— Minä en ymmärrä…
— Sinähän moitit minua siitä, etten koskaan oikeastaan ole antanut sinulle mitään. Nyt annan sinulle takaisin oman itseni — ja jätän sinut.
— Mirdja, älä leiki… minä rakastan sinua.
— Niin, sinä sanoit jo äsken, että taiteilija sinussa rakastaa minua. Jos minä jäisin, särkyisi sinulta se usko piankin. Kun minä nyt lähden, jätän sinulle jälelle ainakin kauniin taitelijaunelmasi. Ja niin totta kuin sinä olet taitelija, tulet sinä siinä löytämään itsesi.