Mirdja alkoi uudelleen heltyä ja hän tunsi taas olevansa heikko… Pois hänen täytyi lähteä, heti. Nyt eivät he enää voisi vetää erotiikkaa nenästä. Jos hän nyt jäisi, jäisi hän vain kokemaan kaiken harmaata sammumista ja liian olisi hän ylpeä vastaan-ottaakseen edes yhden sekunnin ajalla jotakin siitä kohtelusta, jolla kylmentynyt mies tavallisesti armoittaa naista, joka on häntä ensiksi suudellut… Nyt oli hän pakottanut itsensä eroon.
Kiireesti vapisevin sormin alkoi Mirdja asettaa hattua päähänsä. Jäykästi ja liikkumattomasti tuijotti häneen Bengt. Hän ajatteli heitä molempia… Kuin kivitaakan alla hervottomaksi, elottomaksi oli hän lyyhistynyt…
Mirdja katsahti häneen lyhyesti kuin ohimennen ja katosi ovesta.
Maalarin pää retkahti käsiin kuin kuolleen miehen. Koko yön hän niin istui eikä hän huomannut, miten tulen liekit vähitellen sammuivat ja aamun sarastus alkoi valottaa, sillä hän näki edessään vain sielunsa äärettömän yön ja yksinäisyyden.
Mutta Mirdja vietti suurimman osan yötä istuen kostealla kivellä kaukana kaupungin ulkolaidalla. Miten oli hän sinne joutunut? Hän tuskin tiesi sitä. Kuin hullu oli hän syössyt alas portaita, kuin hullu oli hän sitten juossut, juossut ihan henkensä edestä, tietämättä itse edes minne. Vihdoin oli kaukainen laulu alkanut vetää häntä, ja niin oli hän joutunut suuren ulkoravintolan pihamaalle ja jäänyt siihen kuuntelemaan viimeisiä vappuyön laulajaisia.
Kaikki tuntui nyt niin järjettömältä. Pakottaa itsensä eroon — ilman jäähyväisiä! Mutta hän ei ollut voinut sanoa mitään; hän olisi sortunut siihen paikkaan, kyyneliinsä sulanut, Bengtin polvissa riippunut… Ja nyt vielä olisi hän tahtonut palata, palata Bengtin luo. Bengt raukka! Onneton oli hän varmaan. Miksi ei saattanut hän mennä hänen luokseen, nyt niinkuin satoja kertoja ennen? Ei, nyt se oli mahdotonta! Hän itse oli tehnyt kaiken mahdottomaksi. Hän hullu, hullu!
Yksinäisyys ja kylmä värisytti Mirdjaa ja ääretön väsymys, väsymys tähän elämään, tähän kaupunkiin, tähän kaikkeen ja itseensä, etenkin itseensä. Työtä varten oli hän tullut tänne, mutta elämä oli niellyt kaiken, tämä yksitoikkoinen ja kirjava, ristiriitainen ja tyhjä elämä. Mutta miten päästä sitä pakoon, kun se alati pulppusi esiin hänestä itsestään? Miten päästä itseään pakoon? Mutta täältä hänen ainakin täytyi lähteä pois ja aivan heti, sillä muuten hän kenties jo huomenna hiipisi uudestaan sen miehen ovelle, jota hän tänään oli suudellut. Ja se ei saisi tapahtua, ei!
Oli aika jo jättää nämä turhat melut ja taistot ja tuskat. Pois vanhan sedän luo hiljaiselle Lumiluodolle! — Se ajatus teki hyvää.
Mirdja nousi hitaasti. Jäinen hyhmä lepäsi hänen vaatteillaan.
Sairaaksi saattoi hän tulla tällaisesta ja — kuolla. Mille tuntuisi nyt kuolla yksin huhtikuisiin lumisohjuihin kapakan takapihan laidalle? Ei, pikemmin sitten sedän luona ihanalla Lumiluodolla!