— Mutta nyt. Jumalan nimessä, nyt juuri tällä hetkellä! Rakastatko sinä minua? Vastaa, Kati, kiemurtelematta! Muutoin en huoli sinusta.
— Tietysti, tietysti minä rakastan… Milloin olet ajatellut häitä…?
— Häitä, ha-ha-ha! Minä tahdon ensin nähdä myötäjäisiä. Minä pidän selvästä pelistä… On ruvennut käymään huhuja viime aikoina…
— Minustako?
— Eipähän aivan… vaan että siellä on ruvennut tissuttamaan ja tassuttamaan siellä kartanon yläkerrassa, aivan niiden kolmen herran huoneiden kohdalla… Oletko sinä kuullut mitään semmoista!
— Syytätkö sinä minua, sinä…!
— Jumala varjelkoon, kaunis Kati! Ihmiset puhuvat vain…
— Ihmiset puhuvat aina niin paljon…
— Se on totta. Ihmiset puhuvat aina niin paljon… Mitä me heistä! Mehän rakastamme toisiamme… Vaikka sitä ei uskoisi! Tiedätkö, mistä rakkauden tuntee? Siitä että se antaa, antautuu, ymmärrätkö…? Minä tahtoisin nyt kerrankin nähdä sen rakkauden, josta niin monesti on puhuttu. Kati, minä en usko enää muuten… Kati… vielä tänä yönä… taikka minä lähden… Kati…
— Sinä puhut niin kummallisia… Katin silmät väistivät.