"Näetkö, tuolla he jo saapuvat, todistajat, vesipäinen narri ja jalo ritari Bertrand sylitysten itkien, Jumalaa ylistäen ja siroitellen tuhkaa silmilleen! Katso, katso, jalo rouva!"
Pitkin tietä samosi taaja ihmisjoukko, ja munkkien kuoro kuului laulavan:
"Sub tuum praesiduum confugimus,
Sancta Dei Genitrix, Sancta Dei Genitrix…"
Bertrand polvistui äitinsä eteen:
"Äiti, anna minulle anteeksi, olen ollut huono poika. En ole malttanut
kuunnella opetuksiasi. Olen ollut sokea. Olen yrittänyt valloittaa
Jumalan valtakuntaa ulkonaisen taistelun tietä ja unohtanut sisäisen.
Nyt vasta ovat silmäni avautuneet. Äiti, nyt en enää luovu viereltäsi.
Näytä minullekin tie paratiisiin, niinkuin näytit veljelleni
Félicienille! Jotta minäkin kerran kelpaisin Jumalan Äidille!"
Koko kansanjoukko polvistui ritarin esimerkkiä seuraten. Ja munkit rukoilivat:
"Sed a periculis cunctis liberata nos semper,
Virgo gloriosa, Virgo gloriosa…"
"Jumalan äiti itse opasti häntä, en minä sokeista sokein!" nyyhkytti ritarinrouva. "En tuntenut Pyhän Neitsyen omaa!"
"Hän oli Jumalan Poika! Hän kuoli minun kurjan syntisen puolesta", todisti narri. "Ja minä pilkkasin häntä! Tästä lähin tahdon pyhittää elämäni hänen muistolleen!"
"Niin on hyvyyden voima sittenkin suurempi kuin pahuus ja rakkaus väkevämpi kuin sotajoukot!" sanoi Bertrand.