Lopuksi oli hänen vain enää erotettava nisut lusteista ja muserrettava hyvyyden valtakunnan viholliset. Pahan täytyi saada palkkansa, jotta ihmiset jälleen voisivat uskoa oikeuteen.
Ketkä olivat pahoja?
Oh, niitä oli hän nähnyt pitkän vaelluksensa aikana monenlaisia. Hän ei enää oikein tarkasti voinut palauttaa mieleensä heidän pahuutensa mittaa ja määrää. Heissä oli sentään aina ollut jotakin hyvääkin. Siltä ainakin nyt tuntui. Miten aika lievensi! Miten se upotti unhoon kaiken ruman ja nosti esiin muistojen merestä vain kauneuden katoamattomat satusaaret, sen simpukkahelmelliset riutat. Mutta eihän hän ollut kokenut elämässään tuota kaikkea! Tai oli sittenkin! Ja jokainen helmi oli pusertunut esiin kirvelevästä sydäntuskasta, ja tuska saanut alkunsa pahuudesta. Niin, juuri nuo ihmis-ilkimykset olivat tämän kauniin helmitien hänen sieluunsa kirjailleet.
Ja mitä kauemmin Siniyö heihin katsoi, sitä kirkkaammiksi heidän hahmonsa muuttuivat hänen mielessään ja lopuksi he muodostivat, nuo hänen elämänsä pahantekijät, hänen sisäisten silmäinsä edessä vain yhden ainoan, sankan ja juhlallisen saaton, joka hitaasti ja hartaasti vaelsi kohti tuon uuden hyvyyden valtakunnan säteileviä portteja. Nekin, joissa oli kaikkein vähinten hyvää, nyökkäsivät hänelle kuin hyväntekijälleen kiitollisina ja onnellisina päätään, ikäänkuin vakuuttaen: jos me olemmekin huonoimpia, on meissä silloin myös eniten kasvamisen ja kaunistumisen varaa, eniten tilaa hyvälle, eniten ilon aiheita itsellesi, meistä tulee vielä uuden valtakuntasi parhaita jäseniä…
Niin, ehkäpä olikin vain pelkkä onnettomuus syynä heidän pahuuteensa, ja siellä hyvyyden valtakunnassa muuttuvat pahatkin hyviksi, ajatteli Siniyö, ja hänen järkensä, joka ei tähän asti kertaakaan ollut jättänyt häntä pulaan, kieltäytyi häntä neuvomasta enempää.
Silloin päätti hän lähteä yksinäisyyden hiljaisten lähteiden luo kirkastumaan.
Vaelluksensa varrella koetti hän koko ajan etsiä vastaantulevien ihmisten kasvoilta tuota parantumatonta pahuutta, josta hän ennen niin oli kärsinyt ja jonka hävittämiseksi hän oli keksinyt mahtavat murhakoneensa. Mutta ihme, hän ei löytänyt sitä enää! Pikemmin oli hän näkevinään jokaisen vastaantulijan silmässä heijastuksen Suuren Hengen läsnäolosta.
Liian pitkäaikainen tuijottaminen hyvyyden kaukovaltakuntaan oli nähtävästi huikaissut hänen näkönsä.
"Voi minua sokeaa raukkaa", vaikeroitsi hän, "joka en osaa enää erottaa pahaa hyvästä, enkä Suurta Henkeä ryövärin sielusta! Tai ehkä olen erehtynyt alun pitäin! Tai ehkä on maailma ennenkin ollut hyvä ja minä itse yksin paha! Minä itse olen ollut itsekäs, ylpeä, kullanhimoinen, julma, murhan- ja kostonhaluinen ja olen nähnyt muut itseni kaltaisina! Kuka voi antaa valoa minun hämäryyteeni? Luostarin vanhus, viisas Syvärauha on ainoa, ainoa! Takaisin, takaisin hiljaisuuden pyhiin kartanoihin!"
Autuuden Toivon majoissa oli paljon muuttunut Siniyön poissa ollessa.