"Tapahtukoon siis Hänen tahtonsa nyt ja aina", vastasi Siniyö.
Ja hän lähti, jäljessään vaikenevain veljien hurskas saattue, hiljalleen nousemaan pyhään sypressilehtoon, kohti himmeiden pilarikkojen rauhaa, suitsuttamaan kiitosuhria Suurelle Hengelle, Ihmisten Hyväntekijälle, Armahtajalle ja Opettajalle, ja laulamaan Ikuisen Viisauden ylistystä.
JAMA JA RISTIN MIES
ELI
LAULU RASAGILISTA
Monta kertaa on ihmissuvun alkukehto ehtinyt keinahtaa siitä asti, kun
Hämärän kansa eli. Siitä ei ole enää jälellä muuta kuin varjojen varjo.
Mutta Hämärän suo uinuu vieläkin jossain autiona ja salaperäisenä, asumattomien aarniokorpien kätköön hautautuneena, tuimien tundrojen ja kuumien lähteiden, aukeiden lumiarojen ja hehkuvain tiikeriviidakkojen, maan sydämeen asti viiltävien krokotiilivirtojen ja taivaan pimittäväin alppiketjujen takana.
Siellä se on, Hämärän suo, josta kaikki kertovat, mutta jota kukaan ei enää löydä.
Kullankaivajat, jotka syys-iltoina lumituiskun työntyessä sisään tilapäisen majan hatarasta ovesta yhteenleiriytyneinä tuijottavat kytevän hiilloksen surumieliseen hehkuun, saattavat näin kummitusjuttujen hetkellä innostua haastelemaan Hämärän suon houkutuksista.
Se on aaveiden, menninkäisten ja yöllisten peikkojen karkelotanhut. Niin, kyllähän kaikki sen tietävät, minkätähden siellä virvat tanssivat ja millaisilla paikoilla ne yleensä palavat. Aarteiden yllä! Mutta kirottu on paikka. Ja onneton se, joka uskoo aarnivalkeiden vilkutusta. Suo upottaa, kietoo huumaaviin huuruihin ja tuoksuihin. Kenkään ei sieltä palaa. Ja ryövärien rauhattomat sielut harhailevat näin ijästä ikään aarnihautojen yllä odotellen aarteenkaivajia syväreihinsä. Sillä aikoinaan on sinne hirtetty seitsemän ryöväriä, jotka ovat kaivaneet kultansa maahan, ei kenkään tiedä mihin. Mutta vasta kun joku on palauttanut maan uumenista pois heidän vääryydellä ryöstämänsä kullat ja jalokivet, vasta silloin saavat heidän kirotut henkensä rauhan.