Hiipuva tuli vangitsee hetkeksi karkeat seikkailijat kuin noidan nuotio. Ja joku joukosta alkaa hyräillä hiljaa yksitoikkoisella nuotilla vanhaa arkiveisua:
Hämärän suolla korpit koikkuu,
Hämärän hongissa hirtetyt roikkuu.
Hämärän suolla lyhtyukot liikkuu,
kadotetut sielut mättäillä kiikkuu.
Hämärän suo syö konnut ja pellot,
Hämärän suolla soi tuomiokellot.
Hämärän impi vietteli monta.
Voi matkamiestä, voi onnetonta!
Ahavoituneiden, kovapiirteisten miesten silmät kiiluvat epämääräisten kullanhimokuvitelmien kiihotuksesta. Mutta vaikka he muuten eivät pelkää Jumalaa eivätkä pirua, karmaisee kylmä väristys silloin tällöin heidän selkäpiitään.
— Mikä se on se Hämärän impi, josta laulussa puhutaan? kysäisee joku.
— No se on vain se olematon hui hai, se lirkutuksen liirum laarum, se akkaväen merkki, jota ilman ei mitään viisua maailmassa osata rustata, tokaisee toinen.
— Minua viehättäisi Hämärän suo enemmän, jos siellä tosiaan vilkuttaisi impi eikä seitsemän ryöväriä, virkkaa toinen nuori mies leikillisesti.
— Hämärän suo on suuri vihkimätön hautausmaa, siellä makaa kokonainen kansa, alkaa vanha, takkupartainen ukko kertoa. Tiedetäänhän tuo. Ei se aina ole ollut sellainen upottava liejukasa, sellainen paholaisen vellikattila kuin nyt. Kerran lainehti se viljavina vainioina ja vilisi elämää ja ihmisiloa. Mutta yltäkylläisyydessään Hämärän kansa käänsi sydämensä pois Jumalasta ja kielsi maan, ravinnon-antajansa. Silloin aukeni maa…