— Ja Hämärän impi on varmaan se sama tyttö, joka asetti leivät astinlaudakseen, ettei kastelisi kauniita tanssikenkiään, keskeyttää toveri.
Vanhus vaikenee loukkaantuneena.
— Jaarituksia kaikki! ryhtyy nyt puheisiin jäyhän näköinen mies. Jos tuo ihmeellinen virvojen suo todella on olemassa, on se yksinkertaisesti mätänevien aineiden kaasutynnyri. Siitä syntyvät nuo näköhäiriöt.
— Miks'ei siellä siis voisi mädätä kokonainen kansakin!
— Ja seitsemän ryöväriä!
— Ja kaunis tyttö!
— Niin, ja lisäksi aarteineen päivineen!
Ryöväriveri nousee jälleen kullankaivajain päähän.
Jokainen on näkevinään edessään kuin hyppivänä tulenkielenä salaperäisen lyhtyukon, joka viittoo mättäältä mättäälle, kunnes vihdoin aarteen paikka aukeaa…
Mutta villit aropaimenet, jotka ovat rakentaneet kotinsa hurjan hevosen selkään, jotka ajavat villejä härkiä ja yötä päivää karauttelevat silmänkantamattomia lakeuksia, he tietävät, ettei nopeimmallakaan orhilla saa kiinni Hämärän suota. Se on, ja sitä ei ole. Se kierii edellä kuin kärrin pyörä, tai jälessä kuin käärmeen kerä. Se on kohtalo, kehto ja hauta, liete, josta ihminen hetkeksi nousee ja johon hän jälleen kerran vajoaa, kun maa pettää jalon ratsun alla…