Mutta Hämärän immen alkuperäisen nimen on aikojen halki puhaltava tuuli heidän herkkiin luonnonlapsenkorviinsa säilyttänyt. He manaavat sitä uhmaten ja hellitellen, silloin kun luonnon lepyttämisen tarve puhkeaa loitsivaksi hoilaukseksi heidän levottomassa mielessään:
Hei myrskyhyn soita!
Hi-oo, hi-uu!
Kas Hämärän noita
jo ilmassa lensi
Rasagil, Rasagil!
Hi-oo, hi-uu!
Sen silmät loistaa
kuin lahopuu.
Rasagil, Rasagil!
Hi-oo, hi-uu!
Häävuoteemme tuolla
— hi-oo, hi-uu —
on Hämärän suolla!
Hei ratsumies!
Rasagil, Rasagil!
Hi-oo, hi-uu!
Kuin kukkanen hohtaa
sen hehkuva suu.
Rasagil, Rasagil!
Hi-oo, hi-uu!
Ja vieläkin etäämmäs on Hämärän suon usvainen tarupiiri kylvänyt kuvitelmiensa helmellistä härmää, kauas uneksivien pronssi-ihoisten laaksolaisten palmukaupunkeihin, pyhien, hitaina vierivien virtojen marmorikaltaiden vieremille. Sielläkin nuori turbaanipäinen, Tuhat yksi yön kasvatti haaveilee kauniista Rasagilista. Mutta hänen mielikuvituksessaan on Rasagilin yöllinen noitaratsastus muuttunut lumotun prinsessan loppumattomaksi kaihoksi.
Siellä hän, tuo iki-ihanainen Hämärän suossa, suuren lumpeen kukan terälehdellä uinuu ikuista untaan, kunnes joku ritari hänet vihdoin vapauttaa lumoista. Vain kerran vuodessa hän herää kärsimyksensä kauheaan tietoisuuteen. Silloin hän ojentelee valkeaa kättään ilmaan Hämärän suon huuruista. Tai kohoaa taivaalle kuin punapalteinen pilvenhattara särkyäkseen heti jälleen kyyneliksi ja pudotakseen pisara pisarelta takaisin tuohon niljaiseen lampeen, johon paholaiset ovat kytkeneet hänen sielunsa. Tai tanssii hän mieletöntä tanssia kuin lepattava tulenliekki kiertäen vankilansa ympärillä kehää, joka on loputon kuin hänen vapauden-ikävänsä, sammuakseen taas aamun sarastaessa pois kokonaiseksi vuodeksi…
Nuorukaisen silmiin syntyy seikkailunhalun hehku.
— Dnaya, sanoo hän tummalle, turpealle imettäjälleen, joka seisoo hänen vierellään viuhkaa leyhytellen, kerro taas minulle satu Rasagilista. Kuvaa hänen kauneuttaan.
Musta vaimo hymähtää:
— Entä sitten, jos hän onkin kaunis. Se kauneus on noidan kauneutta, joka katoaa, jos siihen koskettaa. Se on ansa. Sanotaan, että kerran olisi muuan jalo ritari päättänyt uhrata itsensä tuon onnettoman suoprinsessan pelastamiseksi. Hän oli lyönyt kuoliaaksi kaikki jättiläislierot ja lasisilmäkäärmeet, jotka vartioivat suon silmää. Niin, hän oli, onneton, tunkeutunut aina keskihetteelle asti, aivan noidutun unikukkasen kupeille asti. Siinä hän oli pysähtynyt ja huutanut prinsessaa nimeltä: Rasagil, Rasagil! Silloin oli toiselle puolen lampea suon huuruista noussut yht'aikaa seitsemän alastonta naisolentoa, joiden silmät olivat etanoita, hiukset vettä valuvaa vesiruohoa, ruumis vihreää liejua. Ja ne olivat istuutuneet riviin mättäälle ja niiden rinnat luikersivat pökkelöisten polvien väliin kuin käärmeet. Sen hirveämpiä noitia ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt. Ja kun hän kysyi lumo-olennoilta: Kuka teistä on Rasagil? räjähti hänen korviinsa kammottava naurunrämäkkä ja kaikki seitsemän alkoivat ryömien häntä lähestyä ja heidän jäleltään peittyi maa kuin niljaiseen lukin seittiin. Silloin luopui ritarista rohkeus, hän pudotti miekkansa ja syöksyi kauhun vallassa pakoon. Kun hän vihdoin pääsi ihmisten ilmoille, oli järjen valo hänet jättänyt. Paholaiset olivat ottaneet hänenkin sielunsa, säikytettyään sen ensin ulos ruumiista kammottavilla näyillä. Jaa, jaa, muori huokasi syvään. Mikä lienee koko Rasagil! Minä puolestani luulen, että hän on noita hänkin, ja istuu öisin kalmistolla susien kanssa kaluamassa kuolleiden luita. Jaa, jaa, juuri niin minä luulen.
— Missä on Hämärän suo, muori? kysyy nuorukainen.