— Varjelkoon sinua Kaikkitieto voimallinen suurissa sotavaunuissaan! Sellaista ei pidä kysyä. Se on siellä ja täällä. Niinkuin liekkiä ympäröi savu ja peilinkalvoa tomu, niin ympäröi hyvän ja pahan henki ihmistä joka paikassa.
Ja vanha uskottu orjatar leyhyttelee hiljaa viuhkallaan pois auringon ja liian kuumeisen sadun hehkua nuorukaisen kulmilta.
Näin kiertelee ammoin eläneen Rasagilin maine vieläkin laulun ja tarinan siivillä. Mutta mikään laulu ei kerro Jamasta, Hämärän kansan viimeisestä kuninkaasta, jonka nimeen kuitenkin läheisesti liittyy koko Hämärän kansan ja Rasagilinkin kohtalo, ja joka muutenkin varmasti oli merkillisempi henkilö kuin Rasagil.
Tämä on Jaman tarina sellaisena kuin se on kulkeutunut erääseen yksinäiseen tunturiluostariin ja siellä kuin ihmeen kautta säilynyt jälkimaailmalle:
Jama oli korkea ja voimallinen kuningas, oikeamielinen ja hyvä. Hänellä ei ollut muuta kuin yksi vika, se ettei hänellä ollut Jumalaa.
"Minä olen matkustanut maailmaa paljon", sanoi hän usein, "ja olen nähnyt monenlaisia jumalia. Milloin ovat ihmiset kumartaneet niitä näkyvässä muodossa, kullassa ja kuolleissa kivissä, milloin taas kuunnelleet niiden ääntä tuulessa ja myrskyssä, katselleet niitä kasvoista kasvoihin auringossa ja ajattomassa avaruudessa. He ovat maanneet niiden edessä polvillaan ja ryömineet kuin madot rukouksessa ja aina ovat he olleet yhtä onnettomia. Jumalat ovat olleet julmia ja kuuroja. Pahalle on käynyt hyvin ja hyvälle huonosti. Samum-tuuli on tuhonnut vääryydellä jumalisenkin muulinviejän karavaanin, aurinko pistänyt kuoliaaksi viattoman, rutto ahmaissut uutteran ja hyvinvoivan heimon. Ja siitä ovat ihmiset ärtyneet entistä ilkeämmiksi. En tarvitse sellaisia jumalia. Aina osaan olla itse parempi isä lapsilleni. Pahuus tulee onnettomuudesta. Koetan tehdä heimoni onnelliseksi, niin se samalla tulee hyväksi."
Ja kuningas Jaman tuumat näyttivät menestyvänkin.
Ei kellään ollut niin onnellista ja ihanaa maata kuin Hämärän kansalla. Myrskyt ja luonnonvoimat kaarsivat sitä. Vain vienot länsituulen vireet humisivat silkin pehmoisina huokauksina täyteläisissä banaani- ja leipäpuissa, guanapensaissa ja sokeriruovostoissa. Ihmiset kasvoivat iloisiksi ja eläimellisen kauniiksi. Elämä vieri eteenpäin rikkumattomassa sopusoinnussa, erottavaa juopaa hyvän ja pahan, rikoksen ja rangaistuksen, vapauden ja orjuuden välillä ei ollut.
Jamalla oli kolme poikaa, Hadra, Tamir ja Liu-Liu, ja yksi tytär,
Rasagil.
Onnellinen isä, joka pojissaan, ja syystä kylläkin, ihaili voiman, älykkäisyyden ja hyvyyden kolmea peräkkäistä ilmestysmuotoa, näki taas tyttäressään Rasagilissa maailman täydellisimmän kauneuden moitteettoman perikuvan.