— Ei, Ristin mies.
— Suokoon Jumala, ettei kätesi, joka väärästä lempeydestä on kieltäytynyt kurituksella neuvomasta, olisi vielä pakoitettu rankaisemaan!
Ristin mies kääntyi lähteäkseen pois.
Kuninkaan otsalla kulki pilvi. Hän ikäänkuin epäröi.
— Viivy! huudahti hän sitten.
— Sinä epäilet minun vanhurskauden tuntoani, niinkuin sinä epäilet ihmisten hyvyyttä, musta mies, sanoi hän. Minä tahdon näyttää sinulle, että sinun uskosi joutuu häpeään. Jää tänne ja seuraa tekojani ja kansani vaellusta. Tahdon voittaa hyvyydellä nuo sinun pahat enteesi. Mutta jos missä näet syyllisen ja syytä rikoksista rangaista, niin käy silloin luokseni ja vaadi minua tilille, ja niin totta kuin olen kuningas, ei käteni silloin ole väärästä lempeydestä kieltäytyvä panemasta täytäntöön vanhurskauden ja oikeuden lakia.
— Tapahtukoon tahtosi, kuningas Jama, vastasi Ristin mies. Mutta rukoile ajoissa kaikkivaltiaan Jumalan apua, kuningas! Muista, että ihminen, parhainkaan, ei riitä vanhurskauden mitaksi.
* * * * *
Kuningas Jama tunsi vanhentuvansa. Ristin miehen sanat muistuivat hänen mieleensä useammin kuin hän olisi tahtonut. Miten hän oli lausunutkaan? "Suokoon Jumala, ettei kätesi, joka väärästä lempeydestä on kieltäytynyt kurituksella neuvomasta, olisi vielä pakoitettu rankaisemaan!" Mielettömyyksiä! Miksi olisi hän kovuudella ja kurilla neuvonut lapsiaan, kun lempeyskin riitti. Ja kyllä elämä eläjänsä, työ tekijänsä opetti. Mutta voisihan hän katsella, mitä mahdollisuuksia heillä oli menestyä siinä koulussa, noilla lapsilla. Hadran, esikoisen, tulisi ehkä jo saada harjoitella kerran ottamaan voimakkaisiin käsiinsä valtakunnan ohjat. Niin, niin, elämän kuriin oli vähitellen totuteltava.
Ja Jama kutsutti luokseen uljaan, väkevän Hadran ja uskoi hallituksen ylimmän johdon hänen käsiinsä. Tämän jälkeen kävi hän entistä mietteliäämmäksi ja sulkeutui omaan oloonsa.