Kului aika.
Niinpä ilmestyi taas Ristin mies eräänä päivänä kuninkaan eteen.
— Saavun sinun tahdostasi, kuningas Jama, sanoi hän, sillä sinä käskit minun seurata tekojasi ja kansasi vaellusta ja käymään luoksesi silloin, kun missä näen syyllisen tai syytä rangaista.
— Kuka nyt on rikkonut sinua vastaan, ukko parkani? kysyi kuningas myöntyväisesti muhoillen.
— Olen Jumalan lähettiläs, vastasi Ristin mies. En puhu omalla suulla, puhun suulla suuremmalla, en omasta puolestani, vaan Jumalan rauhan puolesta, jonka esikoisesi Hadra polkee jalkoihinsa. Hän on väkevä ja hänen väkevyytensä on hänen turmionsa. Hän on käynyt valloittamaan vieraita maita eikä hänen murhanhimollaan ole enää mittaa eikä määrää. Missä hänen sotavankkurinsa vierivät, siellä huppeloi viattomain hurme.
— Minä olen aina ollut rauhaa rakastava ruhtinas, vastasi Jama, ja hallinnut maatani rauhan lakien mukaan. Mutta on toisia, jotka käsittävät hallitustyön velvollisuudet toisin ja sodankäynti on sangen tavallinen ja suosittu tapa hoitaa valtakunnan etuja. Poikani, joka kuuluu nuoreen sukupolveen, on kenties ottanut oppia muilta ikäisiltään ruhtinailta, eikä sitä ole hänelle viaksi luettava, sillä hän on luullut menettelevänsä oikein ja valtakunnan parhaaksi. Kuitenkin, koska minun on omantuntoni mukaan mitattava vanhurskautta ja olen antanut kuningassanani sinulle siitä, että syylliseksi havaittu on saapa rangaistuksensa, niin kadottakoon poikani Hadra valtiasoikeutensa nuoruudenkiihkonsa vaimennukseksi ja saakoon toinen poikani, ymmärtäväinen ja rauhallinen Tamir hänen virkansa.
Taas kului aikaa kotvanen.
Niinpä ilmestyi Ristin mies uudestaan kuninkaan eteen.
Hänet nähdessään kuningas rypisti otsaansa.
— Sinä pahan ilman lintu, mitä mahdatkaan taas tulla vaakkumaan korvaani! Eikö poikani Tamirkaan enää sinua tyydytä? Mistä voit häntä moittia? Sodan roihut ovat sammuneet. Ihmiset ahertavat rauhallisessa työssä ja valtakunta on sovussa ja ystävällisissä väleissä kaikkien naapuriensa kanssa.