— Jos poikasi Hadran luonne oli hävittävää tulta, niin oli se kuitenkin puhdas, mutta poikasi Tamirin luonne on likainen ja vielä paljon vaarallisempi valta-asemaan. Hän on niitä, jotka mätänevät elävältä ja kylvävät mätäpesäkkeitä ympärilleen. Hänen älynsä on kehittynyt viekkaudeksi ja kunniattomaksi omanvoitonpyynniksi. Hän on myynyt sielunsa kullan perkeleelle ja kavaltanut kansansa vieraille. Hän on pannut koko valtakunnan viljan puntarin nokkaan, joka kuljettaa ravinnon muukalaisille ja kokoaa kultaa hänen omiin aarreaittoihinsa. Ei yksikään enää syö, mutta jokainen myö. Kansa nääntyy nälkään täyteläisten riisivainioiden vierellä. Niin, kuningas, jos Hadra oli murhamies, on Tamir varas ja tunnoton nylkyri.
Kuningas otti päästään kiinni.
— Onneton mies, puhutko totta? Jos niin on, on Tamir tänä hetkenä erotettu! Onni onnettomuudessa on, että minulla vielä on kolmas poika, Liu-Liu, jonka luonne on lempeämpi kuin naisen ja joka on kuin luotu rasitetun kansan lääkäriksi. Hänen sydämensä on sääliä täynnä, ja minä luulen, että hän rakastaa lähimmäistään melkein enemmän kuin itseään. Hän astukoon parantamaan kovasydämisen veljensä iskemiä haavoja. Ja, lisäsi kuningas, älköön minun enää tarvitko nähdä kasvojasi, musta mies. Minä pelkään sinua ja pian oppisin kenties sinua vihaamaan. Liu-Liuhin panen toivoni siinäkin suhteessa.
Pitkät ajat pysyikin Ristin mies poissa.
Sitten hän tuli.
Kuningas katsoi häneen uhkaavasti, tutkivasti.
— Älä puhu, ennenkuin olet tarkoin punninnut sanasi, sanoi Jama. Näetkös, nyt vasta olen viisastunut niin paljon, että ymmärrän syyllisiä voitavan etsiä ja löytää muidenkin eikä vain minun poikieni joukosta. Ymmärrätkö mies? Oletko varma siitä, että oma pääsi ijän kaiken istuu paikallaan hallituksessa? On suuri synti tehdä ihmisiä onnettomiksi. Minä olen ollut onnellinen, nyt tiedän, mitä onnettomuus on. Älä saata minua epätoivoon!
— Kun maassa ei enää ole muuta kuin epätoivoa, niin kuinka ei se kurkistaisi sisään kuninkaankin ovesta, vastasi Ristin mies hiljaisesti. Vihasikin uhalla olen velkapää lausumaan kuninkaalle totuuden. Liu-Liu, jonka lähetit parantamaan rasitettua kansaa, on kyllä ollut lääkäri, mutta perkeleen palveluksessa, lääkäri, joka virvoittavan terveysjuoman asemasta on valanut riuduttavaa myrkkyä potilaittensa ruumiiseen ja sieluun. Jos he ennen olivat mätiä, ovat he nyt pelkkiä raunioita. Juuri Liu-Liun lempeä, säälivä sydän oli hänen turmionsa ja kaiken kansan turmio, oi kuningas. Hän ei kestänyt nähdä lähimmäisensä kärsivän. Hän tahtoi päästää heidät pois tietämisen, tuntemisen tuskasta, hän opetti heidät polttamaan riisistä kiihoittavaa nestettä, tulilientä, joka kihosi heidän aivoihinsa niin, että he unohtivat kurjuutensa ja rupesivat tanssimaan tyhjänä palavin silmäkuopin ja nälkiintynein jäsenin kaameaa luurankotanssia autuaassa onnenhurmauksessa. Nyt he hyppivät ja ulvovat kuin villit eläimet ja koroittavat särkyvät, taudin syömät äänensä päihtyneisiin ja riemullisiin lemmenkiljahduksiin. Ja kun he eivät enää ole jaksaneet hoitaa riisipeltojansa, on Liu-Liu neuvonut heitä jättämään ne kesannoksi, suurien kirjavien unikkojen valtaan, jotka kätkevät itseensä vieläkin väkevämpää kuolemanhurmaa kuin riisi. Unikkojen tahmea maito, josta he imevät kuolemaa ahnaasti kuin lapsi äitinsä rintaa, siirtää heidät jo olevaisuuden rajan toiselle puolen, ja puolet kansaasi, oi kuningas, nukkuu noiden kirjavien ketojen lumonäkyjen horroksissa. Ei ole Jumala antanut siunausta siemenellesi, oi kuningas. Nöyryytä jo itsesi Jumalan kaikkivaltiaan edessä ja rukoile armoa!
— Rukoile sinä minua, etten kaada myrkylliseen kitaasi tuota kuvaamaasi hornan juomaa, niin ettet enää ikinä herää! huusi kuningas kiihdyksissään. Kuka tässä on kuningas? Enkö minä vielä ole herra valtakunnassani? Eikö minun käsivarteni vielä ole voimakas ja järkeni selvä! Eikö minun ääneni kaiku ole vielä kyllin käskevä herättääkseen torkkuvan ja laiskan kansan, jota liian lempeä poikani on hemmoitellut?
Ja pitkällisen erakkuutensa jälkeen astui kuningas jälleen ulos kansansa joukkoon kaikilla vallanmerkeillään koristettuna.