Kun kuninkaan kolme poikaa näkivät, että Jama täydellä todella aikoi syrjäyttää heidät kaikki ja ottaa jälleen itse vallan käsiinsä, tuomitsivat he hänet mielessään vanhuuden höperöksi ja kokosivat häntä vastaan sotajoukon.
Mutta Jama, joka nyt oli sydämeensä asti satutettu, nousi kuin haavoitettu urosleijona, ja hänen käsivartensa oli väkevämpi kuin nuoruuden päivinä. Ja hän piiritti kapinalliset poikansa joka kulmalta, ahdisti heitä saarrolla ja löi heidät maan tomuun kuin pitkäisen leimaus. Eikä yksikään heistä jäänyt eloon.
Kuin yksinäinen kaskiskanto oli nyt mahtava kuningas Jama kultaisessa palatsissaan, ja suru asusti siitä asti lakkaamatta hänen rinnallaan.
Hänen ainoa lohdutuksensa, hänen hämärtyvien silmiensä ilo ja suruisen sydämensä päivänpaiste oli enää Rasagil.
Rasagil sai rikkautta ja kunniaa niinkuin ei kukaan kuolevainen. Rasagil sai asua helmiäiskammiossa ja Jaman karavaanit matkustivat maan ääriin etsimään hänelle myrhaa ja nardusta ja balsamia ja kalliita käätyjä ja kirjailtuja kankaita, otsarihmoja ja seppeleitä. Rasagil oli Jaman epäjumala.
Mutta Ristin miestä ei kuningas voinut enää sietää. Hän antoi käskyn ajattaa hänet ulos valtakunnasta.
Vain yhden ainoan kerran pyysi Ristin mies vielä saada puhutella kuningasta.
Kauan Jama epäröi ja empi.
"Minä en kestä häntä, minä en kestä häntä", mutisi hän itsekseen.
Mutta sitten muistaen, että tämä kerta olisi viimeinen, päätti hän vielä kerran koota entisen hyvyytensä ja suostua hänen pyyntöönsä.