— Niin, Rasagil, jatkoi Ristin mies tyynesti ja varmasti, jonka ruumista sinä olet koristanut kullalla ja purppuralla ja otsarihmoilla ja seppeleillä, on sisältäpäin tosiaan pelkkä valkeaksi silattu hauta täynnä kuolleiden luita ja lieroja. Hän on julmempi murhaaja kuin Hadra, saastaisempi varas kuin Tamir ja saatanallisempi myrkyttäjä kuin Liu-Liu. Sanoma hänestä on kulkenut yli maan ja meren ja hänen häpeänsä on tuttu kaikille paitsi sinulle, kuningas Jama. Hän on saastuttanut itsensä kaikkiin päämiehiin ja valtamiehiin, esimiehiin ja ylimmäisiin ja kaikkinaisiin hevosmiehiin ja kupehista vyötettyihin muukalaisiin nuorukaisiin ja koreasti maalattuihin orjiin ja jumalattomiin luontokappaleihin. Lukematon on hänen värttämiestensä paljous ja niiden, jotka tulijuoman hurjissa kemuissa ovat hänen neitsyytensä povea taputelleet…
Ristin miehen puhe katkesi kesken. Jaman miekka oli lävistänyt hänen sydämensä.
Jamasta tuntui, että hänenkin sydämensä seisahti.
Maa jalkojen alla huojui, aika vieri pois, pois… Kaikki sammui, himmeni, hävisi olemattomiin. Vihdoin hän avasi silmänsä ja päästi suuren parahduksen niinkuin lapsi, joka äitinsä kohdusta ensi kerran vedetään päivän valoon.
"Minä onnettomista onnettomin, epätoivoisista epätoivoisin, nyt minä olen murtunut mies, nyt katkesi valtikkani kahva! Murhaaja olen, kuningassanani syöjä olen, minä, minä, suurin syyllinen kaikista!" valitti onneton kuningas äkkipikaisuudesta toinnuttuaan. "Ristin miehen veri huutaa minun päälleni, lasteni ja kansani turmio syyttää minua huonosta hoidosta. Kaikki olen turmellut. Minä, minä yksin olen syyllinen. Ei Hadra, ei Tamir, ei Liu-Liu, ei Rasagil, ei! Ah, Rasagil, Rasagil, sinä kaunein, rakkain, kuinka uskoa sinusta sellaista! Mutta Ristin mies palveli totuuden jumalaa, Ristin mies ei valehdellut! Ja minä kurja surmasin hänet! Annoin hänelle kuningassanani, että käteni aina rankaisisi syyllisen. Rasagil, Rasagil! En voi. Minä yksin olen syyllinen, joka olen antanut sinun kaltoin kasvaa. Sinuako siitä rankaisisin! Ei, minun on aika käydä katumuspukuun. Nyt vasta sen huomaan, kun on liian myöhäistä! Miksi aina näinkin syyllisen toisessa, miks'en koskaan itsessäni? Millä voin enää sovittaa lapsilleni ja kansalleni aiheuttamani onnettomuuden. Miksi et sinäkään paremmin minua neuvonut, Ristin mies? Tai neuvoithan toki, olit oikeassa. Vasta onnettomuudessa hyvyys koetellaan. Minun ei kestänyt koetusta. Rikollisena, syyllisenä seison nyt sinun jumalasi edessä, Ristin mies. Minä olen antanut sinulle kuningassanani, mutta tästä päivästä lähtien en ole enää kuningas, olen ainoastaan vaivainen, syntinen ihminen, joka rukoilee syntien anteeksi antamista, eikä minulla myöskään siis ole enää oikeutta asettua tuomariksi Rasagilin ylitse, niinkuin ehkä olisit toivonut. Voin enää vain rangaista itseäni. Tästä lähin otan minä sen ristin, joka kirposi sinun käsistäsi ja etsin sinun jumalaasi."
Ja kuningas Jama pukeutui katumuspukuun, otti sauvan käteensä ja lähti tuntemattomana vaeltamaan ulos valtakunnastaan. Ja kansa, joka luuli häntä maasta karkoitetuksi profeetaksi, pilkkasi häntä ja heitteli kiviä hänen jälkeensä. Mutta Jama jatkoi matkaansa päätään nostamatta.
Ainoastaan Rasagilin palatsin kohdalla hän seisahti. Sieltä kuului laulu ja soitto ja karkelon helske, ja juhlasoihdut, värilliset hunnut, rubiinitähdet ja paljaat jäsenet välkähtelivät avonaisista kristalli-ikkunoista.
Jama lankesi polvilleen maahan ja suuret kyyneleet vierivät hänen silmistään. Ja hän rukoili palavasti: "Jumalani, ristin tien Jumala, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä he tekevät. Minä olen puu ja he ovat vain hedelmiä minun huonosta varrestani. Heitä minut tuleen ja polta minut juurineen."
Sitten hän hitaasti jatkoi matkaansa.
Mutta tuskin oli hän päässyt valtakunnan rajain toiselle puolen, kun maa avautui Rasagilin ja Hämärän kansan jalkojen alla ja nieli heidät kaikki ja heidän jumalattoman menonsa.