Félicien sitä vastoin istui koko ajan äitinsä vierellä katsellen häneen surullisilla silmillään.
"Lapseni, miksi et mene leikkimään kukkien kanssa?" saattoi äiti tällöin kysyä.
Ja poika vastasi hiljaa:
"Sinä olet kauniimpi kuin kaikki maailman kukkaset!"
Äiti huokasi sydämessään:
"Onneton lapseni, minun itsekkäälle onnenkaipuulleni uhrattu, kenties paratiisin porteilta karkoitettu, kuinka voin ottaa vastaan sinun rakkauttasi, jos se tapahtuu iankaikkisen autuutesi hinnalla! Pyhä Neitsyt, miksi kuulitkaan silloin minun syntisen mieleni salaisia toivotteluja! Toisen poikani vuoksi en huolehdi, hänethän olet sinä itse ottanut armolliseen huomaasi. Kuitenkin paheksuit lahjaani, kun näit, että annoin sen vastahakoisella sydämellä, ja siksi annoit sinä minulle tämän toisen, tämän surun lapsen, ja epäsit häneltä armosi. Kuinka osaankaan minä yksin, ilman sinun apuasi, ohjata hänet oikealle polulle!"
"Lapseni", kuiskaili hän, "puhuthan syntiä, silmäsi ovat pimitetyt. Kedon kukkaset ovat kauneinta, mitä Jumala on luonut, ei kukaan ole kauniimpi niitä, paitsi Jumalan äiti, tuo taivaallinen lilja paratiisin yrttitarhassa!"
Talvi-iltoina he kaikin kolmisin usein tekivät hiljaisia kuutamoretkiä linnan valleille. Silloin saattoi Bertrand jäädä tuntikausiksi tähtiin tuijottamaan ja hänen aavisteleva kaipuunsa paloi tuntemattomien salaisuuksien maahan. Ihaillen katseli äiti hänen ylevää hartauttaan.
"Hän tuntee jo koti-ikävää Pyhän Neitsyen helmaan", ajatteli hän. Mutta
Félicieniä hän hellävaroin opasti:
"Poikani, luo silmäsi ylös tähtien kirkkauteen. Siellä asuu Jumala."