"Anna minun katsoa sinun silmiisi, äiti", vastasi poika. "Ne ovat kirkkaammat kuin kaikki tähdet, ja niissä näen minä Jumalan."
Mutta ritarinrouvalle tuotti Félicienin vastaus ainoastaan tuskaa ja lisää omantunnon vaivoja.
"Selvää on", ajatteli hän, "että Félicien-parka menee kadotukseen Jumalaa tuntematta, ja selvää on, että juuri minä olen hänen pyhityksensä tiellä."
Ja taas hän puhui hänelle kauan ja kauniisti ihmisen viheliäisyydestä ja äärettömästä rakkauden Jumalasta, jonka iankaikkista kuvaa ihmisen sielun silmissä ei edes rakkaimman omaisen, ei parhaimman ystävän hahmo saisi koskaan himmentää.
Kun lapset ylenivät nuorukaisiksi, tulivat heidän erilaiset luonteensa yhä voimakkaammin näkyviin. Bertrand oli ritari kiireestä kantapäähän, ritari peloton ja moitteeton. Hän oli uljaista uljain, kaikissa turnajaisissa ensimäinen. Eivätkä kotoiset toimet sittenkään riittäneet hänelle, hänen mielensä hehkui kaukaisiin seikkailuihin ja sankaritöihin, samoihin ristinsotiin, joihin hänen isänsäkin kerran nuorena urhona oli lähtenyt.
Mutta Félicienillä oli tytön mieli. Ei väkisinkään saanut häntä miekan mittelöihin eikä muihin ritarilliselle asemiehelle kuuluviin harjoituksiin. Kyyneleet silmissä hän vaikeroi:
"Minun on paljon helpompi ottaa itse vastaan lyöntejä kuin lyödä muita, ja ennen kuolisin kuin surmaisin jonkun toisen!"
"Voi, minun onneton poikani", huokasi salaa ritarinrouva, "olet minun kaltaiseni, olet saanut minun heikon naisluontoni minun nuoruudensyntini vuoksi, sentähden, että kerran kiistasin Pyhän Neitsyen kanssa lapseni sielusta!"
"Lapseni, armahaiseni, sydänkuormani", haasteli hän, "ihmisen tulee juuri aina tehdä sitä, mikä on vaikeaa, niin, sitä, mikä on kaikista vaikeinta, ollakseen Jumalan mielen mukaan! — Sano, lapseni, mikä olisi sinulle kaikista vaikeinta?"
Félicien katsoi äitiinsä hymyilevällä surumielisyydellä ja silitti hänen ohimoilla jo harmenevia hapsiaan: "Erota sinusta, äiti, se olisi minulle vaikeinta", vastasi hän yksinkertaisesti.