"Niinpä pitää sinun siis erota minusta", puhui äiti ikäänkuin kuumeessa, "sielusi autuuden vuoksi ja sentähden, että se myös varmasti on Jumalan tahto. Itsensä kuolettamisen kautta vasta käy tie paratiisiin. Tiedäthän, että veljesi Bertrand jo valmistelee lähtöä kauas vieraille maille. Niin, sinne on hän rientävä Pyhän maan ritarien etunenässä. Hän, näetkös, toimii Jumalan mielen mukaan. Hän on Neitsyen valittu, kuten isänsäkin. Ja minä aavistan, etten enää koskaan elävin silmin tule näkemään häntä. En sure, en napise, sillä tämä pyhä retki avaa hänelle portit iankaikkiseen elämään. Ja jokainen, joka antaa henkensä pelastaakseen Pyhän maan pahojen käsistä, saa iankaikkisen elämän. Etkö seuraisi sinäkin veljesi esimerkkiä?"
"Lähtisin riemumielin pakanoiden luo, jos saisin lähteä heidän luokseen ystävänä, rauhan palmut käsissäni, mutta en voi saapua heidän luokseen vihamiehenä, sotisopaan puettuna."
"Pakanoita täytyy vihata, se on Jumalan tahto. He ovat Pahan vallassa."
"Niin, he ovat tietämättömiä ja onnettomia ja tarvitsevat siis enemmän rakkautta kuin vihaa", puhui Félicien sisäänpäin kääntyneesti. "Rakkaus yksin voi kypsyttää raa'at rypäleet Herran viinamäessä."
"Jos olet keksinyt otollisemman tavan palvella Jumalan valtakunnan asiaa kuin taattosi ja veljesi, niin sano minulle. Mitä siis aiot tehdä? Mistä alottaa?"
"Itsestäni."
"Itsestäsi!" huudahti äiti kauhistuneena. "Kiusaaja ehkä kuiskii korvaasi joitakin oman onnen pyyteitä, jotka meidän tulee unohtaa. Mitä sitten tahtoisit itsestäsi tehdä?"
Lämmin tuikahdus valaisi Félicienin tumman katseen.
"Tahtoisin tehdä itseni hyväksi, äiti", sanoi hän sydämellisesti, "ja sitten, niin, sitten kaikki muut, kaikki ihmiset, nuo pakanatkin…"
"Älä anna ylpeyden hengen saada valtaa itsessäsi. Ei kukaan ihminen ole kokonaan hyvä, ei voi tullakaan kokonaan hyväksi. Vai oletko koskaan nähnyt edes kristittyjen joukossa kokonaan hyvää ihmistä?"