"Sinä olet hyvä, äiti", vastasi Félicien.
Ritarinrouva riisti epätoivoissaan hiuksiaan.
"Poikani!" huusi hän, "suuri synti painaa minun tuntoani! Kerran nuoruuteni ajattelemattomuudessa olen vetänyt kirouksen ylleni ja sinunkin sielusi yli! Älä kysy miten! Mutta jos minua rakastat, niin lähde luotani, lähde rukoilemaan meille molemmille armoa Kristuksen meidän Vapahtajamme haudalla. Se antaisi minulle rauhan."
"Jos se tuottaa sinulle helpoitusta, armas äiti, lähden kyllä. Ja toivon, että rukoukseni antavat sinulle rauhan", vastasi Félicien.
* * * * *
Yhtyäkseen muiden ristiretkeläisten joukkoon oli Bertrandin ja
Félicienin matkattava veneellä pienen vuoristojärven yli.
Heidän saapuessaan rantaan oli ilma mitä ihanin, ja päästäkseen nopeasti perille valitsivat ritarinuorukaiset aivan keveän ja nopeakulkuisen haahden.
He olivat jo astuneet purteen, kun he kaukaa näkivät jonkun juoksujalkaa kiirehtivän heidän jälessään. Pieni, muodoton olento viittoi ja antoi merkkejä. Nuorukaiset odottivat.
Tulija oli muuan vesipäinen narri, joka ilkeytensä ja elukkamaisten tihutöittensä vuoksi oli kaikkialta karkoitettu ja joka kauan henkipattona oli elellyt korven peitossa.
Ilvehtien rupesi hän nuorukaisia rukoilemaan: