"Ottakaa, arvon ritarit, vanha syntisäkki mukaanne eväiksi! Ei ole enää prinssejä eikä koiria tässä kirotussa kristittyjen maassa, pakanakuninkaan hoviin halajaisin. Ja sinne kai sinäkin pyrit, kaunis tyttö", lisäsi hän osoittaen Félicieniä.
Bertrandin veri kuohahti:
"Kurja haaska, pyhäin häväisijä!" huusi hän sivaltaen miekan tupestaan.
Mutta Félicien ehti väliin:
"Malta mielesi, veliseni! Miksi emme ottaisi tätä onnetonta ihmistä mukaamme! Hän ehkä juuri parhaiten tarvitsee Pyhän maan siunausta. Ja miksi emme aloittaisi retkeämme hyvällä työllä, ehkä se koituu siunaukseksi yrityksellemme."
"Hullu olet, veljeni, aina ollut", huudahti Bertrand. "Mutta tämä on kaikista hulluinta, mitä vielä olen suustasi kuullut. Tuo henkipatto narri on paha ja ilkeä olento, tuomittava Jumalan ja ihmisten edessä, kuinka voisi hänestä koitua meille mitään siunausta!"
"Jos hän on paha, voi hänet ehkä voittaa hyvyydellä."
"Mistä olet tuollaista oppinut?"
"Äitini hyvyys on paistanut ylleni, silloin kun itse olen ollut täynnä pimeitä ja pahoja ajatuksia", vastasi Félicien uneksivasti.
"Enkeli olet, totta tosiaan, veliseni", hymähti Bertrand jo lauhtuneempana, pistäen miekkansa tuppeen, "Ja tällä kertaa olit oikein suojelusenkelini. Minulla on kiivas luonto. Enkä kuitenkaan olisi koskaan voinut antaa itselleni anteeksi, jos äsken olisin tahrannut puhtaan kalpani noin saastaisella verellä."