"Heitä siis vesitautinen raatosi venheeseen!" komensi Bertrand narria.
"Félicienin vuoksi otan sinut!"
Ja niin he kolmisin lähtivät.
Keskellä järveä nousi äkkiä ankara myrsky. Ja pieni vene, joka oli liikalastissa, oli joka hetki vaarassa hukkua.
"Yksi mies mereen!" huusi Bertrand. "Muuten olemme hukassa! Siinä nyt näet tuhmuutesi seuraukset, veli-parkani. Narri on vetänyt kirouksen ylitsemme! Narri laidan yli!"
"Malta mielesi Jumalan nimessä, veljeni! Ethän toki aio satuttaa kättäsi heikompaan!" huudahti Félicien.
"Yhden meistä on kuoltava, jotta toiset kaksi pelastuisivat. Ja kuka on siihen sopivampi kuin tuo paatunut epäsikiö, josta ei ole kenellekään hyötyä eikä iloa! Hyvän työn tekee ihmisille se, joka vapauttaa maailman tuollaisesta mätäpaiseesta!"
"Jumalan tähden, rakas veljeni, jos kuolemasta on kysymys, olen minäkin ehkä siihen sopivampi kuin hän. Jos hän todellakin on sellainen kauhistus Jumalalle ja ihmisille, olen minä kenties silloin valmiimpi astumaan Jumalan tuomio-istuimen eteen!"
"Juuri siksi, että sinä olet armelias, lempeä ja hyvä, pitää sinun vielä kauan elää täällä meidän keskellämme, kanssa-ihmistesi siunaukseksi! Kätesi ovat pelkkiin hyviin töihin luodut!"
"Mitä hyvää voisi lähteä enää kädestä, joka kerran on kieltäytynyt ojentamasta oljenkortta hukkuvalle sielulle! En olisi arvollinen elämään enää hetkeäkään, jos olisin aiheuttanut veljeni kuoleman!"
Ja ennenkuin kukaan ehti arvata, mikä hänellä oli mielessä, oli hän jo hypännyt laidan yli ja kadonnut syvyyteen.