Taas jo syttyy taivahalle.
Taas jo syttyy taivahalle tähdet kaikki vieretyksin. Kuinka monta iltaa vielä valvon vuoteellani yksin?
Kuinka monta iltaa vielä rinta riutumusta palaa, lemmenkaiho mieltä polttaa, käsi tyhjää yötä halaa?
Nyökkää joka tähti pieni hyvää yötä ystävälleen… Sano, armas, milloin, milloin omakseni saan sun jälleen?
Ällös sa katso mua:
Ällös sa katso mua: olen alaston, arka… Salli mun ovellas olla kuin paha ja parka. Ällös sa katso mua: ma vanha jo olen, ma tanssin vain välkkeessä viinin ja hopeasolen. Ällös sa huuda mua mun itseni nimeen, salli mun vieraana notkua piilossa pimeen. Ällös sa kutsu vanhoja muistoja julki: ammoin jo rintani kautta halla-yö kulki; sata vuotta on sieluni ollut kuin synkeä sysi, siks että mä kerran nuorena hylkäsin hymyilysi…
Mitä ihminen on? Lyhyt kevät ja loputon syys; hänt' aavehet kuoleman ajaa ja yksinäisyys. Siks aattelin: turha on itkeä Luojan töitä, parempi paatunein mielin astua elämän öitä; itse ma tahdon olla kuu sekä tähti ja viimeinen, joka pahaa pakohon lähti!
Ma olin vain arka ja tuskaa ja tummuutta lymyin, mut peitin pelkoni nauruin ja hyrskivin hymyin. Mut aina kun nauruni helkkyi ja virtasi viini, ma suljin suruisen lempeni rukouksiini…
Ja nyt olen tullut, kun kuoleman kellot lyö, nyt olen tullut kuin murhaava yhdynnän yö, nyt olen tullut sun luoksesi, ainoa armain ikävään riutunein rinnoin ja hapsin haaveista harmain, nyt olen tullut ylitse vankilamuurin syksyisin synnein ja rikoksin riittävän suurin: olen polkenut päitä ja ryöstänyt helyjä ruumiin… Mut ei sinun tarvitse katsoa silmiini surman-kuumiin.
Tule luokseni, laps! mun rintani lemmestä halkee, älä pelkää, ma olen taas puhdas ja viilee ja valkee, sule silmäsi, laps, jos uupunut lienet sa sotiin, tule turvallisna kuin oman äitisi kotiin.