Ma osaan laulaa lauluja mielesi mukaan, ma osaan kertoa satuja kauniimpia kuin kukaan, ma tiedän, miksi ei ihmiset elämää kestä: kuninkaan tyttäret kuolevat ylpeydestä… Jok' ainoaan vannon ma vastata arvoitukseen, jos sallit mun lempehen sulaa ja antaumukseen; sata vuotta on sieluni ollut kuin synkeä sysi, siks että ma kerran nuorena hylkäsin hymyilysi.
Yöstä ma tulin, yöhön ma jällehen palaan, turhaan sulta nyt enää tultani salaan, vain sulle ma itkin ja hymyin ja sulle ma elin, vain sua minä aattelin aalloilla uhkapelin, sa annoit tuskan, mi yllytti keimahan turhaan, ja vihan, mi liehtoi ihmis-inhoon ja murhaan. Sen taivas tietää: jos minä mursin monta, ei ole myöskään minussa kohtaa murtumatonta, ei syntistä synkempää ole jumalan tuomiolla…
Sano armas saanko ma hetken ovellas olla?
Sinä olet minun valkea taivaani.
Sinä olet minun valkea taivaani, minun korkea kaivattuni, yön, kuoleman, kuihdunnan keskellä niin kaunis kuin autuuden uni.
Olet eloni rannalla ijäisyys, joka aateloit hetken maineen, ikitähtien-seuloja, kylmä syys, joka vapahdat vaipuvan aineen.
Ei kuoleman valtaan kytketty ole ihmisen parhain uni, sen näin minä silloin, kun sinut näin, minun korkea kaivattuni.
Luulet päivään pääseväsi tulee ilta vastaan. Ihminen on aavistusta, unta ainoastaan.
Luulet ylös yltäväsi: heti herpoo käsi. Parahimman pyytehesi maksat hengelläsi.