Nyt vasta tunnen, minkä turman tein, kun sairaan sieluni ma kaupan vein ja lauloin oudon ihmisparven kuulla ne laulut, jotka tuskan sydän-öinä ma itkin viihdykkeeksi itsellein.
Ah, kurjempaa ei taivaan alla lie kuin hän, mi unelmansa kaupan vie ja päästää vieraan yönsä yrttitarhaan! Nyt riettaat jalat pyhintäni polkee ja puhki rintani käy rahvaan tie.
Kauas, kauas kaupungin taakse mieleni murhe mun johtaa… Huhtikuun viidakot punertaa ja huhtikuun hanget hohtaa.
Ilon ääntä on ylhäällä ilmassa ja räystäillä sulavan katon… Mulla vain mykkä on yksinäisyys ja vanhuus parantumaton.
Astu hautaan, hauras haave, kuole, sairas lempi: tulee uusi hallavuosi toista tuhoisempi.
Tulee rae, tulee routa, sumusaaret säkeet, päälle kaiken kasvavaisen lumilaineet lakeet.
Liian kaunis, liian viisas maailmahan tähän, liian hyvä hyljättynä tielle nääntymähän.
AURINGON LAPSET
Kun saapuvat lapset auringon, niin kevät kukkahan ehtii. Ah, milloin, milloin mun rinnassain taas valkeat koivut lehtii!
Auringon lapset pimeän poikki ijäti nuorina ajaa. Ihmissydämen syksylle ei tule parantajaa.