Minä mielisin hiljaa, hellästi käsivarteni kaulaas' kiertää, minä mielisin rikkoa rintasi jään ja tuskasi vuoret viertää.
Minä mielisin pyyhkiä otsaltas'
sen synkän uurtehen aiheen
ja siirtää silmäsi välkkeestä
pois kaiken katkeran kaihen.
Vaan jos minä jällehen tulisin,
sen ymmärtäisit väärin:
minä olisin niinkuin kiusaaja,
joka kuoleman verkkoja käärii.
En tohdi ma astua lähemmäs, nuo haavehet täytyy häätää; minä tuulihin tuskani kuiskailen, yön viimat rintoa jäätää.
NYT KUN NE KAIKKI OHITSE ON — —
Nyt kun ne kaikki ohitse on, — niin mielehen kohoo muistot: valkonäkyinä vaeltavat kuin kadonneet Edenin puistot. —
Liukuvat kukin vuorostaan
mun sieluni silmän alle:
kirkkahat kultaglooriat
yötummalle taustalle.
Helminä kiertyvät renkaaseen
ne lyhkäset onnen hetket,
kaukotaruina kajastavat
ne kummat kuutamoretket.
Tuijotan tuntehin huikaistuin kuin kauvaksi sinisaloon; kuvani kulkevat kuutamoon, satumaailmojen taikavaloon. —